Takaisin palvelukseen
Kävelen katkokävelyä kohti vuoden ’80 Ford Taunustani. Tärisevin käsin asetan avaimen virtalukkoon ja käynnistän ”auton”. Uskon puhtaasti että perusyksikön päällikön pitää olla jonkinlainen sadisti, koska hän varaa aina työhyvinvointi-iltaa varten toimiupseerikerhon saunan sunnuntaiksi ja jättää itse saapumatta kyseiseen viinaseminaariin. Maanantai aamulla hän sitten vittuilee koistista kärsiville alaisilleen, kuin sinkkiämpäri konsanaan.
Auto pitäisi tankata, mutta laiskuuttani ajan riskillä pelkillä höyryillä.
Olen ensimmäisenä töissä, mikäli emme ota laskuihin mukaan päällikköä, joka virnuilee tupakka huulessa komppanian kulmalla. ”Haha, vitun juoppo, onko horkka, hä?”
”Huomenta vaan herra kapteeni…”
Minulle ei tullut yllätyksenä, että joukkuetta johtava kokelas ei ollut tehnyt mitään perjantaina käskemistäni valmisteluista aamun koulutusta varten.
Käsken kyseisen kokelaan toimistoon.
”Käskystä paikalla”
”Missä on se kuorma-auto, jonka käskin pakata kalustolla, joka möllöttää edelleen varastossa, vaikka kaluston pitäisi möllöttää kuorma-autossa?”
”Herra kersantti, kuorma-autoa ei voitu hakea koska joukkueen kuskit ovat DDR-koulutuksessa.”
”No nyt ollaan jännän äärellä.”
”Herra kersantti, saanko pyytää teitä tarkentamaan?”
”Minun ruskea Taunukseni on tehty itä-saksassa”
”Selvä…tota, joo…”
”Eli niillä on ADR-koulutus tänään?”
”Joo, ADR-koulutus. Se loppuu tältä päivältä yhdeksältä.”
”Mars”
Toimiston oveen koputetaan. Sisään astelee siviilipukuinen huonoryhtinen nuorimies.
”Teidän ylhäisyytenne, tulin jatkamaan palvelustani”
”…Okei?”
”Tahtoisin syömään!”
”Mitä kosmista vittua?”
Isäntä ojentaa minulle nuhjuisen palvelukseenastumismääräyksen. Ihan satavarma en voi olla, mutta kalpea iho, punoittavat silmämunat, lautasen kokoiset pupillit ja harhaileva katse vihjailivat minulle, että kyseisellä miehellä on joko pahempi kanuuna kuin kaikilla tämän toimiston kantasioilla yhteensä, tai sitten puhutaan muista päihteistä.
”Minulle annettiin tällainen lappu”
”Selvä. Palautellaanpa mieleen että teititellään joo, mutta puhuttelu aloitetaan herralla ja minä olen kersantti, en kuningas.”
”Herra konsonantti, anteeksi, mutta siitä on aikaa kun olen ollut täällä viimeksi.”
Mies kumartaa.
”No niin, vääpeli löytyy viereisestä toimistosta. Esittäkää palvelukseenastumismääräyksenne hänelle.”
”SELVÄ! HERRA KORNAALI!”
En ole lääkäri, tai muutenkaan näistä asioista päätä, mutta tuo mies ei montaa päivää tälläkään reissulla täällä vanhene.
Mies lähti. Toimistossa tuoksui pikaliima.
Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Kello tuli neljä ja pääsin vihdoin lähtemään.
Pääsin noin 300 metriä pääportista, kun Taunuksesta loppui bensa.
Mahtavaa. Kiva kun palasit kirjoittamaan. Kiitos.
Hienoa! Kyllä täällä täytyy käydä lähes joka päivä kyttäämässä että jokos ois tullu uutta juttua.
Erinomaista! Juuri näiden nauru pyrähdysten takia käyn kyttäämässä näitä sivuja lähes päivittäin! Kiitos ja kummarrus herra komoraatti;)
Loistavaa materiaalia jälleen kerran. Toivottovasti näitä saa lukea jatkossakin!
Joka kerta tän blogin uskomattomat yhtymäkohdat jokapäiväiseen perusyksikkötyöhön osaa naurattaa. Just sopivasti ”väritetty” että tuntuu kuitenkin helvetin tutulta nuo VM:sten temput.
Jep, kannattaa kytätä tätä blogia 🙂
Olin unohtanut blogin pariksi kuukaudeksi ja mikä hymy nousikaan kasvoilleni kun muistin ja huomasin kaksi uutta kirjoitusta!!! Mahtavaa settiä!
Teidän ylhäisyytenne, Herra Kornaali! Olette jälleen kerran aiheuttanut minulle holtitonta kuuman kahvin pärskimistä nenästäni ku taas pitiki lukea heti aamusta.
Perkele, että nämä naurattaisi, jos ei oikeasti joutuisi lähes päivittäin tuollaisten läpipaskojen kanssa asioimaan. Tai oikeastaan naurattavat sittenkin. Kyllä itselleen ja omalle työlleenkin pitää pystyä nauramaan.
PV:llä oli aiemmin slogani ”Työtä, jolla on tarkoitus”. Kyllä se varmaan on hyvä asia kansantalouden kannalta, että viimeistään 20-vuotiaana oppii sen omien kengännauhojen solmimisen. Sitäkin on opettamaan joutunut.