Nortti
Pirun nätti aamu.
Oli ilmeisesti kytkin alkanut luistamaan turhan paljon, kun pataljoonan komentaja määräsi pitämään kaikki vuosilomapäivät putkeen, suunnitelmasta poiketen ja kesken koulutuskauden. Hankin loman aikana uuden vuokrakämpän. Ihan vain vittuillekseni, tiputin juoppo-Arin postiluukusta ’Olen muuttanut’ -postikortin, jonka uusi osoite -kohtaan kirjoitin pelkästään nimeni.
Fillaroin vihellellen töihin ja parkkeeraan sotilaspolkupyöräni yksikön telineeseen. Yksikön päätyyn oli parkkeerattu 70-luvun mersu, jota ihailin hetken aikaa, ennen kuin jatkoin kävelyä kohti toimistoa. Huomasin, että toimiston ovi on lukossa; olen siis ensimmäisenä työmaalla ja hommani on keittää reilu määrä kahvia myöhemmin tuleville. Avaan toimiston oven. Toimistossa on pilkkopimeää, toisin kuin kesällä, jolloin aamu-aurinko puskee läpi sälekaihtimien. Räpsäytän valot päälle.
”Kuka kulkee?” -Kuuluu pimeydestä, toimiston loisteputkilamppujen vasta heräillessä. Pelästyn aivan saatanasti, koska en tunnista kysyjän ääntä.
”KYSYIN ETTÄ KUKA KULKEE!”
Aiemmin pelästyin, koska luulin saapuvani tyhjään toimistoon, mutta nyt alkoi jo oikeasti nousemaan niskavillat pystyyn…
”No… kessu tässä… kuka siellä?”
Samalla loisteputkilamput heräsivät ja edessäni istui aivan saatanan vihaisen näköinen äijä, yllään m91 moottoripyörälähetin takki sekä suikka, jalkaväen vihreällä raidalla. Arvomerkkinsä olivat sen verran aikaa nähneet, etten tiennyt, onko kyseessä majuri vai vääpeli.
”No mitä helvettiä? Hommahan menee niin, että sinä tulet tuohon kolmen askeleen päähän, esittäydyt, ja sitten taas katotaan että miten edetään!!”
Kävelin kolmen askeleen päähän. Oli sellanen outo fiilis, tiettekö, ikään kuin oltaisiin jossain armeijassa tai jotain…
”Herra…” Tuijotin kulahtanutta arvomerkkiä. Se oli kankainen ja jaettu varmaan joskus pula-aikana.
”Noni, loppuu se saatanan pokkurointi! Laitetaas kahvit tippumaan!”
Jäin niille aloilleni seisomaan. Kyseinen ukko alkoi laskemaan kahvinpuruja keittimeen. Mietein, että soitanko vartiostoon vaiko kenties päällikölle.
”yks… No niin… kaks… se on kattos sillä lailla… kolme…”
Äijä laski ääneen kahvinpurukauhojen määrää.
”…neljä… Minä olen yliviäpel North… viis… ja aloitan tänään… kuus… joukkueen kouluttajana… seittemä… tässä yksikössä… kaheksa… Riittääkö?”
”Niin siis ylivääpeli joukkueen kouluttajana?”
”NO EN MINÄ VITTU SITÄ KYSYNYT, VAAN KAHVINPURUN MÄÄRÄÄ TÄYTEEN PANNUUN SAATANAN VATIPÄÄ!”
”Riittää”
Nielaisin.
Päässäni raksutti aivan helvetisti. Tuttu nimi, tuttu hiippakunta… Mieleeni palasivat tornihuhut eräästä hullusta jalkaväkikouluttajasta, joka sittemmin oli siirretty johonkin huoltovarikolle huilaamaan. Samaisesta miehestä liikkui aikoinaan huhu, että oli voittanut lapin sodan yksinään, ollut mukana suunnittelemassa m62-maastokuviota, veti Alpo Rusia turpaan vuonna -72, on se vartiopäällikkö, jonka luoti on edelleen muken katossa, haistatteli julkisesti Elisabeth Rehnille 90-luvun alussa, veti sotilaspoliiseille henkilön etsintää jossa vietti 3 vuorokautta suohaudassa koiranputki snorkelinaan, oli ottamassa kiinni Mika Murasta ja sokerina pohjalla, on Liettualaissyntyinen ja ennen Suomen kansalaisuuttaan, palveli Ranskan muukalaislegioonassa 15 vuotta ja on innoittanut Reino Lehväslaihoa romaaneissaan.
Nimi ainakin täsmää. Tosin, Ylivääp Northin liikanimi ”Nortti” ei johdu sukunimestään, vaan siitä että on huhujen mukaan polttanut punaista norttia kolme askia päivässä, siitä asti kun sitä on Suomessa myyty.
Vittu. On siinä miehellä ikää.
Toimiston ovi aukeaa ja päällikkö astuu sisään silmät edelleen unesta umpeen muurautuneina. Ylivääpeli ottaa suikan päästään ja astelee päällikön eteen ”Herra kapteeni, ylivääpeli North, valmiina palvelukseen. Kahvit laitoin tippumaan, kun tuo kessun paska ei siihen kyennyt!”
Päällikkö katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan. Itse taas mietein, että eikö ylivääpeli itse saanut valoja syttymään, vai miksi se sitten pimeässä istui. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja nyökytellä puoli-myöntyvästi.
Päällikön perässä toimistoon astuivat nuoret kandiluutnantit, jotka ylivääpeli maanitteli hetkessä ulos toimistosta, toisen toki ensin tulostinpöydän alta kiertäen.
Sillävälin kun pidin joukkueelle sulkeisia, oli ylivääpeli tahdikkaasti vallannut työpöytäni, ajaen samalla kandiluutnantit näkösältään.
Oli pakko marssia päällikön toimistoon pyytämään selvitystä tälle sekoilulle. Sanasta sanaan vastaus:
”Heiii… Äläs nyt. Se on kattos kokenut kaveri ja siitä tulee sun aisapari. Se on sillä takuupalkallaan maksimissaan sen kaksvuotta kato täs. Niin se on hyvä et saat semmosen kokeneen menttoorin tuohon näyttämään että miten hommat voi hoitaa.”
Joukkueen johtajan virkaa hoitanut kandi makasi ynnykässä pukuhuoneen perällä, koska ei enää halunnut tulla toimistoon. Jos en olisi raitis mies, ottaisin nyt kunnon kännin.
jatkuu…
Mulla on tunne että tästä tulee jotakin ’vain Tornielämää’ suurempaa …
Kessu on palannut!
Ny nyt on sellanen hahmo, että tunnistin siinä itseni lisäksi Ipen, Eetun, Ismon ja Loihiksen. Ainakin.
Ja nyt on kessun oikesti aika kertoa siitä raitistumisesta. Mitä helvettiä?
Voi että näitä kirjotuksia on ooteltu kuin kuuta nousevaa!
Nyt sitä kirjaa kirjottamaan. Möis paremmin ku juoppohullun päiväkirjat.
Kyllä, kansa haluaa lisää paskaa housuun. Kuulin villin huhun, että sulla (ööö… tai siis teillä herra kersantti, jos on lupa siteerata lähes kaikkia nykyisiä reppanoita, jotka palvelukseen astuvat) olisi jo julkaisemattomia pätkiäkin odottamassa.
Okei, olin turhan ilkeä kuvatessani nykyistä varusmiesainesta. Mutta tosissaan välillä tuolta tuntuu. Tässä tulee tietää, että palvelen yksikössä, jonne kaadetaan kaikki se porukka, joka ei mihinkään muualle kelpaa.
Tästä valtaisan hienosta massasta kun valitaan ensin päältä pois (yleensä tässä järjestykesessä) sotilaspoliisiksi koulutettavat, tulevat tiedustelualiupseerit, kuljettajakoulutuksen saavat (aliupseerit ja miehistö) ja muut johtajakoulutukseen valitut, niin voi ymmärtää, minkä kanssa painitaan.
Olen ollut MPK:n kursseilla kouluttamassa kehitysvammaisten ”Intti tutuksi”-viikonloppuja. On muuten aika hieno kokemus, kaikkien pitäisi! Siinä porukassa on aika monta sotilaaksi paremmin sopeutuvaa, kuin meidän miehistössämme.
Kun vuonna 75 olin varusmiehenä Porin Prikaatissa, luki kouluttajavääpeli jonkun teorettisen koulutuksen päätteeeksi otteet kirjasta ”Päättömän Vääpelin Tarina”;
valot oli sammutettu ja kaihtimet vedetty ikkunoihin: kyllä meitiä poikia vähän pelotti.
Tarina päättyi aina jännään paikkaan kuin Batman, jolloin kaikki odotimme innolla tarinan jatkumista.
Tuli siinä samalla tietoa vaikkapa miinotteista, ketunlenkeistä ja jopa ”Iivarin pikasillan” rakennusohje konstruktiolaskelmineen, mutta sitä vääpelin kohtaloa odoteltiin.
Kesken tarinan ”vääpeli” ”alennettiin” luutnantiksi ja määrättiin esikuntaan tiedotusupseeriksi.
”Päättömän vääpelin tarina” painaa yhä mieltäni