Se aika saapumiserästä
Työnsin naapurin kanssa taunustani käyntiin peililiukkaalla tiellä, joka oli vielä edellisenä iltana ollut sulaa sohjoa.
”Lähtis varmaan paremmin mäkistartilla jos hankkisit tähän lailliset talvirenkaat… Ei vittu, ei nastan nastaa takarenkaissa, haha… Ei taida valtion leipä kauheen levee olla, tä? Ei taida tulla paljoa rahaa, hä?”
Kuuntelin naapurin juopon vittuilua melko tyynenä. Nyt jos alan länkyttämään itselleni ominaiseen tyyliin turpaani, niin ukko varmaan jättäisi minut tähän risteykseen taunuksen kanssa yksin. Muutaman metrin päässä näkyi jään alta pieni pätkä asvalttia. Hyppy kuskin paikalle, kytkin pohjaan, kakkonen silmään, kytkin ylös.
”No niin, katohan että laitat autos tolpan päähän jatkossa,
vai onko tässä edes lohkolämppäriä, hä? Miks sää tälläsen paskan ees ostit, tä?”
”Haista sinä pulsu vittu!”
Jes. Aamu pelastettu. Löin kuljettajan oven kiinni ja suttasin menemään pitkin jäistä tietä kohti työmaata.
Tänään ei ollut oikeastaan mitään sen ihmeellisempää ohjelmaa. Kokelaat olivat saapuneet takaisin yksiköihinsä. Yksi niistä tulee mun joukkueeseen ja se pitäisi haastatella. Lisäksi pitäisi palauttaa jotain elektroniikkakalustoa, josta on mennyt kuitti pari vuotta pitkäksi. Katotaan nyt.
Soitan päivystäjän puhelimeen ja käsken lähettämään joukkueeni kokelaan työpisteelleni haastateltavaksi.
Paikalle saapuu pyylevä, vaaleat kiharat omaava kokelas. Huomasin välittömästi tuon miehen olevan ns. suunkautta hengittävää ihmistyyppiä.
”No niin. Minä olen joukkeenne kouluttaja ja käskin teidät
tänne ihan vaan nähdäkseni että kenestä leivotaan joukkueeseen johtaja.
Jos nyt rehellisiä ollaan, niin en muista teikäläistä ennen nähneeni.”
”Kyllä herra kersantti, voinen, eh, hieman kertoa itsestäni?”
”Kernaasti.”
”Minä, eh, aloitin värusmies palvelukseni, eh, jeekerikomppaniassa ja, eh, sieltä
pääsin, eh, toiveideni mukaisesti aliupsseerrikouluun ja tuota, eh, toiveideni täyttymys oli, tuota,
kun minyt sitten valittiin, eh, er yy koohon, josta, eh, valmistuin, en suinkaan parhain pistein, mutta,
eh, kyitenkin menestyksekkäästi, eh, tylevaisuudessa aion hakea maanpuolustuskorkeakouluun ja aloittaa, eh,
vakavasti, upseerin uran.”
”Ok. Voitte tota noin… Voitte tota poistua ja jos jotain kysyttävää tulee, niin…Voit tulla esim kysymään.”
Menin hiljaiseksi ja vakavoiduin. Tein ihan hiljaa omia hommiani tietokoneella. Nousin kerran tuolistani koko loppupäivän aikana.
Se oli lounasaikaan kun hain kupillisen paskanmakuista kahvia. En kuitenkaan maininnut paskasta mausta edes kahvin keittäneelle vänrikille.
Viereisellä työpisteellä istunut kandiluutnantti kysyi töistä lähtiessään että olenko minä kipeä. Vastasin kohteliaasti että en ole. Lähdin sekunnilleen työajan täytyttyä parkkipaikalle. Taunus lähti käyntiin. Rauhallisuuteni oli kuitenkin ohimenevää. Huusin kurkku suorana ja pää punaisena vitunperkelettä kuskinpaikalla. Jonkun komppanian alokkaat tuijottivat minua kohti sulkeiskentältä.
Vaimea karjuminen kuului varmasti heidän korviinsa asti.
🙂 Kannatti taas lukea tämäkin. (Etenkin kun en ole Tornin hommissa)
Ketä on suunkautta hengittävät ihmistyypit 😀
Siinäpä se varmaan on keskimääräisen kersantin työpäivä. ”Omia hommia tietokoneella” – sujuuko Wordin käyttö jo vai avasitko peräti Exelin?
Sori John Benson, ohjelman nimi on muuten ”Excel”. Kannattaa opetella ainakin nimi.
”Omat hommat” ovat siis niitä hommia, joihin yleensä työnantaja antaa velvoitteen hoitaa nämäkin kuntoon antamatta siihen varsinaisesti työaikaa.