Ei koskaan enää herra Majuri
”…Kyllä herra Majuri… Ei koskaan enää herra Majuri… Kyllä, asia kunnossa… Ei, herra Majuri, ei enää ikinä herra Majuri…Loppu”
Vittuuntuneen oloinen ylikersantti laski puhelimen luurin ja lähti pois kahvihuoneesta käytyään nopean kehityskeskustelun pataljoonaupseerin kanssa.
”Mikäs sillä?” -Kysyi hävyttömät viikset itselleen kasvattanut opistopseeriluutnantti.
”No mikäs sillä…”
Minäpä kerron.
Olin aamulla menossa taisteluvälinevarastolle noutamaan paukkupatruunoita iltapäivän taistelukoulutusta varten kun huomasin varastojen takana, pitkällä metsikössä sijaitsevan vanhan suksivajan ympäristössä, epämääräistä liikehdintää ja raivoamista. Ensimmäiseksi ajattelin, että joku tuoreista kokelaista on saanut jonkinlaisen johtamiskohtauksen, jonka vuoksi lähdin katsomaan tilannetta paikanpäälle. Olin väärässä.
Suksivajan ympäristössä sinkoili alokkaita sinne ynnä tänne hikipäissään ja ilmassa tuoksui pelko. Suksivajan katolla seisoi pistoolilla ilmaan sohiva Ylikersantti silmittömän raivon vallassa.
”Metsään HAIHDU! SUOJAAN! PAREMPAAN SUOJAAN! Kolmeen riviin järjesty MARS MARS!!! EI KAIVETA SITÄ NENÄÄ SULKEISISSA PERKELEEN PERSNÖYHDÄT! 200 metriä metsään POISTU!!!”
Jaha, täällä onkin menossa 2.joukkueen sulkeiset. Haiskahtaa pahasti siltä että jollakulla luistaa taas vähän kytkin.
”RYHMÄNJOHTAJAT!”
”HERRA YLIKERSANTTI!”
”Viekää joukkue takaisin yksikköön. Kierrätte räjähdysainevaraston kautta, komennoin juoksuun mars ja otatte hyvät tahdintoistot siihen päälle! Lopuksi kierrätte kasarmin kahdeksan kertaa juosten. Kysyttävää? Toimikaa!”
Ylikersantti kapusi alas suksivajan katolta ja käveli rivakasti, yhä raivostuneena, ohitseni, samalla mutisten saapumiserän huonoudesta jotain.
Kun olin lähdössä takaisin kohti taisteluvälinevarastoa, kuului metsiköstä pelokas huudahdus vapisevalla äänellä.
”He-herra kersantti…”
”Kuka huutelee?”
”Herra kersantti, alokas Turvo, onko minun ja Rehvolan ja Pursulan pakko vielä marssia?”
”No eikö niin käsketty?”
”No kun minulta taisi nyrjähtää nilkka, Rehvola löi päänsä ja Pursula ei saa oikein happea”
”No voi jumalauta… Menkää te kolme suoraan yksikköön.”
Hain paukkupatruunat. Lounastunnilla kahvihuoneen puhelin soi. Varuskunnan terveysasemalta soitettiin. Alokas Turvolta oli tosiaan nyrjähtänyt nilkka, Rehvolalla oli lievä aivotärähdys ja Pursulalla astmakohtaus. Kaikki jäisivät osastolle.
Avasin ikkunan sälekaihtimet. Ylikersantti lastasi noutamiani paukkupatruunoita autoon. Hörppäsin kahvia ja sanoin viiksiään hivelevälle opistoupseeriluutnantille ”Se meinaa ottaa pataljoonaupseerille jyvitetyn auton, tosta tulee sanomista.”
Takkaus käy Ezrllä. Viha tulee prädsä. Kiitos .suomen Upsrerit.