Vapaa viikonloppu
Perjantainen työpäivä kului hitaasti. Aika mateli enkä yksinkertaisesti jaksanut enää keskittyä työntekoon. Käytännössä ainoa asia jota työnteoksi voi kutsua, oli se kun aamupäivällä puolivillaisesti yritin etsiä sopimussotilaiden hukkaamia ampumataitotestin ampumapöytäkirjoja. Toisaalta, mikäli ne olisivat löytyneet, olisin joutunut hakkaamaan kyseiset tulokset exel-taulukoksi, sillä aavemaisen määrän itselleen lomia kartuttanut toimistoaliupseeri oli jälleen lomilla ja työvuorossa ollut sopimussotilas oli soittanut itselleen saikkua. Paskiainen, saatanan järjestelmä. Puin sisäisesti nyrkkiä. Iltapäivällä pitämäni sulkeiset taas antoivat minulle hetkeksi virtaa. Tai ei virtaa, vaan lähinnä raivoa. Ne vuosikymmeniä varusmiesten keskuudessa kiertäneet tornihuhut suksivajan katolle joukkuetta poistuttaneesta ylenemiskiellossa olleesta kapiaisesta eivät voi olla paskapuhetta. Mikä vittu siinä on että mikään ei vaan suju?! Tunnin rähjättyäni sulkeiskentällä milloin mistäkin ja milloin millekin taistelijalle, huomasin että yhtään varsinaista opetusaihetta ei käsitelty. Sen sijaan rään syömiseen ja perseenkaivamiseen puutuin rankalla kädellä. Kuulin myös päästäni napsauksen. Olin varma että nyt sain hermoromahduksen. En saanut, mutta sulkeisten jälkeen purin sisällä kihisevän raivoni työntämällä pääni lumipenkkaan ja huutamalla vittusaatanaa kunnes en saanut enää kunnolla happea.
Se työpäivä oli siinä. Tunnit listaan, alkosta hakemaan se Viina ja sauna päälle. Illalla saavuin taksilla vanhalle toimiupseerikerholle. Parkkipaikalla huomasin yllättävän näyn; Sotilaspolkupyöräni oli puoliksi lumeen ja oksennukseen hautautuneena ojassa. Sain flashbackin viime lauantailta. Kerholta lähtiessäni yritin ensin lähteä naapurijoukkoyksikön panssarimestarin polkupyörällä. Pienen rähinän jälkeen halasimme sovinnoksi, läiskimme toisiamme selkään ja hoimme ”hyvää-äijjää”. Tämän jälkeen hyppäsin oman fillarini niskaan ja tarkalleen kahdeksan metriä vauhtia kerättyäni kaaduin ojaan oksentamaan päälleni. Päätin ottaa taksin. Selvisihän tämäkin homma sitten. Pitänee käskeä maanantaina joku komennusmies hakemaan fillarini ja pesemään sen. Kerholla en viihtynyt kauaakaan. Paikalla oli vain kunnossapitoporukan siviilityöntekijöitä. Meikäläisen maksa ei kestä ystävyyttä heidän kanssaa. Päätin jatkaa taksilla yökerholle.
Yökerhosta ei juuri muistikuvia. 200 euroa blackjackiin sijoitettuani havahdun siihen kun joku tökkää olkapäähän. Yökerhon soittolistassa vaihtui juuri biisi ja oli sikäli hiljaista, paitsi että… ”HERRA KERSANTTI MUISTATTEKO MUA OON TEIN JOUKKUEESSA!!??” Nyt vittu oikeesti, mene, MENE POIS. En sanonut kuitenkaan mitään, vaan lähdin kohti baaritiskiä. Kaljupää seurueineen lähti seuraamaan. Tiskillä sama mosotus jatkuu. Yritän tilata tuplaviskiä, mutta ei. ”EIKU HEI ANNA MÄÄ TARJOON HEI, HERRA KERSANTTI! TARTTEEKS BAARIS MUUTE HERROTELLA HÄ?!” Kaljupää seisoo asennossa käsi micmacin lippaan vietynä. ”MULLE VILLEVALLATON JA HERRA KERSANTILLE…” ”Eikun nyt painut helvettiin siitä.” -Minä keskeytän suhteettoman kovan huutomosotuksen. ”MUTTA HERRA KER…” ”Nyt annat sitten olla ja lähdet” -Keskeytin. Seurue poistuu. Otan tuplaviskini ja siirryn karaoke-osaston puolelle pöytään, jossa olin näkevinäni yhden entisen sopimussotilaan. Aloimme vääntää juttua vanhan sopparin kanssa kunnes silloin kuuluu karaokeisännän kuulutus. ”Ja seuraava kappale on kuulemma omistettu nurkkapöydän herra kersantille ja kappaleen meille esittää Raffe ja Simppa”
Näkökenttäni täyttyy verenpunaiseen verhoon. Karaokelaitteista lähtee soimaan popedankin tutuksi tekemä sävelmä ”Kun lähdet armeijaan”. Kaljupääkaksikko aloittaa epävireisen vinkumisensa samalla kun he nostelevat tuoppeja suuntaani ja nyökkäilevät. Seuraavat muistikuvani ovat hyvin hataria, mutta noustuani pöydästä, revin karaokeisännän mikserin irti pöydästä ja heitin sen lattialle vittusaatanaa huutaen puhtaan raivon vallassa. Muistaisin että neljä ovimiestä kantoivat raivosta sätkivän kroppani narikkaan, ajatuksieni yhä harhaillessa irtaimistonhajottamissuunnitelmissa. Aamulla heräsin putkasta. Paikkoihin sattui aivan saatanasti ja nenästäni vuoti verta. Käsiraudat olivat hiertäneet kunnon painaumat ranteisiini. Lupasin korvata aiheuttamani vahingot ja lyhyen kuulustelun jälkeen minut laskettiin kadulle. Kello oli 9.15 ja päätin lähteä pystybaariin parille.
Pystybaarissa tapasin entisen oman armeijakaverini. Päivä kului sivistyneesti kaljatuoppeja tyhjennellen. Mikäs kiire mulla tässä. Maanantaina vasta duuniin. Tämän jälkeen ei minkäänlaista käsitystä seuraavan vuorokauden tapahtumista. Herään omaan huutooni vierään kämpän lattialta. Sylissäni on oksennusta, kämpän lattia on täynnä tyhjiä kaljatölkkejä ja muutama vodkapullokin näkyy tyhjentyneen. Kännykkäni näyttö on osittain säpäleinä, mutta onnistun urkkimaan kännykän kalenterista nyt olevan sunnuntai ja kellon olevan 21.40. ”Missä helvetissä mä oon!?” -Huudan itsekseni. Jostain toisesta huoneesta kuului vastaus. Kotiin on 250 kilometriä, olen yhä kännissä ja työt alkaa 7,5 tunnin päästä. ”PERKELE!” -Huudan ja juoksen kämpästä pihalle. Pankkiautomaatilla käydessäni huomaan tililläni olevan 48 euroa. Taksi voidaan unohtaa. Menen linja-autoasemalle ja hyppään kotiinpäin vievään bussiin. Sanon kuskille että ”Varusmies” ja vilautan nopeasti henkilökorttiani. Mitään kyselemättä kuski sanoi hinnaksi 42 euroa ja höyläsi summan pankkikortiltani. Ihan vitun hyvä.
MIESSSS…..