Kessun fillari
Viikko alkoi vittumaisissa merkeissä. Kotoa kahvi loppunut ja vuosimallin -90 Ford Fiestani ei suostunut käynnistymään koska olihan sentään ulkona -13 celsiusastetta. Ensimmäinen ongelma on se kahvi. Päivä ei käynnisty ilman kahvia. Toinen ongelma on se että tilanteesta riippumatta ilmestyn työpaikalle sillä kellonlyömällä kun työaika alkaa, mutta en tänään. Onneksi ensimmäinen varsinainen työtehtäväni, asekäsittelykoulutus, on vasta yhdeksältä, joten myöhästyn korkeintaan 20 minuuttia kun kävelen lumisateessa töihin mutta ehdin silti hyvin aamupäivän koulutukseen.
Töissä vaatteet vaihdettuani päätän, että en juo aamulla ensimmäisenä töihintulleen makuaistittoman luutnantin keittämää laihaa saludokahvia mustana, vaan suuntaan sotilaspolkupyörälläni sotilaskotiin ostamaan sotilaallisen maukkaan tuplaruisleivän munalla sekä sotilaallisen violetissa mukissa tarjoiltavan take-away kahvin maidolla. Lähestyn pyörätelineitä ja vastaan tulee eräs yksikkömme kokelaista ”Hyvää huomenta Herra Kersantti!” -Toivottaa selkeästi perseennuolijan roolin omaksunut upseerikokelas oikea käsi karvalakinreunuksella. ”Joo…” -Mumisen ja vedän käden lippaan suhteellisen rivakasti. Seison pyörätelineen edessä hetken ja skannaan katseellani oman sotilaspolkupyöräni sijaintia. ”MITÄ VITUN VITTUA SAATANA!” -Huudan. Fillarini ei ole telineessä. Kokelas, joka ei vielä ehtinyt ihan sisälle asti, kopauttaa kantapäät yhteen ja kääntyy 90-asteen kulmassa minua kohti naama valkoisena. ”Mene ja kysy päivystäjältä että missä mun fillari on!” Räpäytän silmiäni, jonka aikana kokelas on kadonnut ovesta sisään kolinan saattelemana lumilapion ja ulkoharjan kaatuessa ovenpielestä. Menen kouluttajien kahvihuoneeseen juomaan suhteettoman pahaa makuaistittoman luutnantin puolitoistatuntia sitten keittämää erikoislaihaa saludo-kahvia. Päivystäjä koputtaa oveen. Käskettyäni alikersantin sisään, hän ilmoittaa että polkupyöräni on oikeasti teillä tietämättömillä. Ilmoitan että hänellä on 8:55 asti aikaa selvittää että kuka sen on vienyt ja minne. Päivystäjää ei näkynyt enää aamun aikana.
Asekäsittelykoulutuksen aloitin yksikön käytävällä huutamalla ”-SENTO! -PO! -SENTO! -PO! -SENTO KUKA VITTU ON VIENYT MINUN POLKUPYÖRÄNI?!” Alokasjoukko on hetken aikaa erittäin hämillään, jonka jälkeen he vastaavat, eivät tietenkään yhdenaikaisesti, ”Kuka vittu on vienyt minun polkupyöräni, Herra Kersantti!” Käskettyäni joukon pitää turpansa kiinni, tarkennan kysymykseni siten, että se jolla on asiaan jotain sanottavaa nostaisi käden ylös. Katselen ympärilleni ja näen pienikokoisen alokkaan seisovan levossa, vasen käsi ilmaan varovasti ojennettuna ja pää hieman vinossa. ”Herra Kersantti, en minä tiedä” No niinpä… Aamupäivän asekoulutus tuli vedettyä suoraansanottuna vasurilla koska fillarini katoaminen jyskytti kovana vitutuksena takaraivossa. Kyseisen paskamankelin korvaushinta lienee joku 300 euroa ja minähän en sitä maksa, sillä tiedän fillarin lähteneen telineestä jonkun varusveijarin matkaan.
Koulutuksen jälkeen päätin normittaa rankoin sanankääntein päivystäjää hänen vastuustaan yksikön vartiomiehenä. Vitun maanantai, vitun Fiesta, vitun urpot ja vitun fillari. Vastoinkäymiset, joita tämä maanantai toi tullessaan, pitäisi saada purkaa työajalla ja täydellä palkalla ihan rauhassa huutamalla metsässä puille tai jotain muuta, sillä täysin spontaani räjähtäminen tapahtui juuri sillä hetkellä kun lounastauolle lähtiessäni kompastun ulko-oven edessä maanneeseen lumilapioon ja ulkoharjaan, jotka heitin molemmat kovan karjumisen saattelemana varusmiesten tupakkikatoksen eteen. Sama pienikokoinen alokas, joka oli ainoa jolla oli jotain sanottavaa fillarini katoamiseen, sekä hänen hieman ylipainoinen taistelijaparinsa seisoivat pelokkaan näköisenä tupakkikopissa. ”NYT HEI SAATANA JOKU ROTI TÄHÄN TOUHUUN!” -Huusin hieman yläviistoon kohti taivasta. Tupakkikopista kuului varovainen vastaus ”Kyllä Herra Kersantti.”
Lounaalta palatessani edellämainittu pienikokoinen alokas kaapi pakkaslunta lumilapiolla tupakkikopin edestä melko vaivalloisen oloisella tekniikalla, hänen aavistuksen verran ylipainoisen taistelijaparinsa polttaessa tupakkia ulkoharjaan nojaten. En enää halunnut sanoa mitään kenellekkään, vaan menin merkkaamaan työtunnit ylös ja lähdin kotiin purkamaan pahaa oloani Ford Fiestani starttimoottoriin. Aiheutin varmasti hämmennystä myös naapureissani kiroilemalla Fiestan ikkunat huuruun.
Katsotaan, ehkä se polkupyörä vielä joskus löytyy.
