Ei koskaan enää herra Majuri

”…Kyllä herra Majuri… Ei koskaan enää herra Majuri… Kyllä, asia kunnossa… Ei, herra Majuri, ei enää ikinä herra Majuri…Loppu”

Vittuuntuneen oloinen ylikersantti laski puhelimen luurin ja lähti pois kahvihuoneesta käytyään nopean kehityskeskustelun pataljoonaupseerin kanssa.

”Mikäs sillä?” -Kysyi hävyttömät viikset itselleen kasvattanut opistopseeriluutnantti.

”No mikäs sillä…”

Minäpä kerron.

Olin aamulla menossa taisteluvälinevarastolle noutamaan paukkupatruunoita iltapäivän taistelukoulutusta varten kun huomasin varastojen takana, pitkällä metsikössä sijaitsevan vanhan suksivajan ympäristössä, epämääräistä liikehdintää ja raivoamista. Ensimmäiseksi ajattelin, että joku tuoreista kokelaista on saanut jonkinlaisen johtamiskohtauksen, jonka vuoksi lähdin katsomaan tilannetta paikanpäälle. Olin väärässä.

Suksivajan ympäristössä sinkoili alokkaita sinne ynnä tänne hikipäissään ja ilmassa tuoksui pelko. Suksivajan katolla seisoi pistoolilla ilmaan sohiva Ylikersantti silmittömän raivon vallassa.

”Metsään HAIHDU! SUOJAAN! PAREMPAAN SUOJAAN! Kolmeen riviin järjesty MARS MARS!!! EI KAIVETA SITÄ NENÄÄ SULKEISISSA PERKELEEN PERSNÖYHDÄT! 200 metriä metsään POISTU!!!”

Jaha, täällä onkin menossa 2.joukkueen sulkeiset. Haiskahtaa pahasti siltä että jollakulla luistaa taas vähän kytkin.

”RYHMÄNJOHTAJAT!”

”HERRA YLIKERSANTTI!”

”Viekää joukkue takaisin yksikköön. Kierrätte räjähdysainevaraston kautta, komennoin juoksuun mars ja otatte hyvät tahdintoistot siihen päälle! Lopuksi kierrätte kasarmin kahdeksan kertaa juosten. Kysyttävää? Toimikaa!”

Ylikersantti kapusi alas suksivajan katolta ja käveli rivakasti, yhä raivostuneena, ohitseni, samalla mutisten saapumiserän huonoudesta jotain.

Kun olin lähdössä takaisin kohti taisteluvälinevarastoa, kuului metsiköstä pelokas huudahdus vapisevalla äänellä.

”He-herra kersantti…”

”Kuka huutelee?”

”Herra kersantti, alokas Turvo, onko minun ja Rehvolan ja Pursulan pakko vielä marssia?”

”No eikö niin käsketty?”

”No kun minulta taisi nyrjähtää nilkka, Rehvola löi päänsä ja Pursula ei saa oikein happea”

”No voi jumalauta… Menkää te kolme suoraan yksikköön.”

Hain paukkupatruunat. Lounastunnilla kahvihuoneen puhelin soi. Varuskunnan terveysasemalta soitettiin. Alokas Turvolta oli tosiaan nyrjähtänyt nilkka, Rehvolalla oli lievä aivotärähdys ja Pursulalla astmakohtaus. Kaikki jäisivät osastolle.

Avasin ikkunan sälekaihtimet. Ylikersantti lastasi noutamiani paukkupatruunoita autoon. Hörppäsin kahvia ja sanoin viiksiään hivelevälle opistoupseeriluutnantille ”Se meinaa ottaa pataljoonaupseerille jyvitetyn auton, tosta tulee sanomista.”

”NII VITTU!”

Uusi saapumiserä totutteli kolmatta viikkoa kasarmiolosuhteissa elämiseen. Vaikka koulutustahti on kova,  jää alokaskaudella enemmän aikaa hoitaa paperihommia, suunnitella erikois- ja joukkokoulutuskautta, suunnitella koulutuksia, pitää yllä omaa ampumataitoaan ja muita sotilaallisuksiaan… Ja vitut. Paskanvitunmarjat.

Tiedän, että nyt aamulla juuri kun olen saapunut töihin ja kaatanut paskaa kahvia likaiseen mukiini, saapuu puheilleni ensimmäisenä se yli-innokas alikersantti, jonka jälkeen saapuu päivystäjä, sitten erikseen valvojan apulainen ja vielä kerran samainen yli-innokas alikersantti. Osaan vaan ennustaa nämä asiat jotenkin ja laittaisin joka viikko lottolapun vetämään, ellen osaisi ennustaa sitäkin, etten ikinä tule lotossa mitään voittamaan.

*KOP KOP*

”Sisään…”

”Herra Kersantti! Sitä vaan että kun on nyt jo kolmas viikko menossa niin saadaanko jo alkaa punnerruttamaan niitä alokkaita?”

”Ette”

”No entäs kun ei noi aamutoimet tahdo sujua eikä siksi oikein keritä ajoissa aamupalalle kun ne on niin hitaita niin voidaanko laittaa ne uudestaan nukkumaan ja sitten uusia pieleen menneet aamutoimet?”

”No mitä vittua se hyödyttää?”

”No ne oppis kun tehdään uusiksi?”

”Ja sitten varmasti myöhästytte aamupuurolta. Vai ehdotanko päällikölle että heräätte 30min aiemmin joka aamu?”

”No niin juu..”

”Muuta?”

”…”

”Poistu”

*KOP KOP*

”Sisään”

”Herra Kersantti, valvojan apulainen alikersantti Löppöne, tiedustelisin että tuleeko taistelukoulutukseen taisteluvarustus täydellisenä ja että laitetaanko aseiden hihnat yksipistekiinnitykselle?”

”Laitetaanko taistelukoulutukseen taisteluvarustus? Laitetaanko aseenhihna yksipistekiinnitykselle?”

”Niin”

”Helvetin hyvin tiedusteltu. Mene pois.”

Ja olin siis ennustanut että ennen valvojan apulaista päivystäjä saapuisi asioineen paikalle. Tämän takia en pelaa lottoa.

*KOP KOP*

”Sisään… … …”

”Herra Kersantti, sitä minä vielä että kun muisteltiin muiden alikkien kanssa että omalla P-kaudella saatiin kyllä runtua ja juostiin kassua ympäri kun hommat ei luistaneet niin voidaanko me pitää vaikka omalla vapaa-ajalla jotkut rättisulkeiset tai vastaavaa että saataisiin kuria tänne?”

”Etteolikomuutahyväpoistukaa”

No kolme neljästä meni oikein.

klo 0720, menen takapihalle seuraamaan taistelukoulutusta. Maastossa on 110 alokkaan ja 10 alikersantin muodostama avohärdelli. Seurailen sivusta että mitä tapahtuu. Tarkoitushan oli muodostaa kaksi osastoa ja kummallekin osastolle viisi rastisuorituspaikkaa. Toinen osasto harjoittelee taistelijaparin toimintaa tuliasemassa ja toinen osasto harjoittelee tuliasemaan siirtymistä ja kevyen kertasingon käyttöä. Avohärdelli oli ja pysyi aina klo 0745 asti, jolloin puutuin asiaan.

”Miksi helvetissä mitään ei tapahdu ja mikä on tää rosvolauma?”

”No herra Kersantti kun me jaetaan niitä niihin osastoihin ja…”

”Tehän teitte tästä harjoitussuunnitelmat jotka itse tarkistin?”

”Kyllä”

”No miksi helvetissä että toimi kuten olitte suunnitelleet?”

Alikersantin silmät pyörivät päässä kun se ihan selvästi yritti prosessoida kysymystäni.

”No?”

”No en kyllä osaa sanoa… Kun oli puhe että… Tai siis Löppöne sano… Tai siis…”

Joka tapauksessa, homma pyörähti käyntiin vasta klo 0800. Seisoin harjanteen reunalla ja seurasin taistelijaparin tuliasematoimintarastia. Monttuun hyppäsi kaksi tulevaisuuden taistelijaa; intin raiskarimallin silmälasein varustettu pieni mies (josta minulle tuli flashback parin saapumiseräntakaiseen alokas keltavihreään), sekä lihava poika, jolla oli liian pieni taisteluliivi.

Alikersantti aloitti;

”Tasitelijapari Turvo ja Urpola, vanhempana taistelijana Turvo…”

Repesin nauruun ja paikkasin epäammattimaisen käytökseni lähtemällä helvettiin kyseiseltä suorituspaikalta. Nuo miehet tulevat olemaan erittäin kovaa iskevää kärkeä, pakko hommata ne mun joukkueeseen alokaskauden jälkeen.

Kertasinkorastilla menikin ihan hyvin.

”Vaunu viisikymmentä, AMPUMAKUNTOON!”

”Vaunu…tota… VIISI…KURANTAAN!!!”

Jälleen sama ratkaisu, joudun poistumaan koska pokka ei vaan pidä. Sama linja jatkui kun aamupäivän päätteeksi kuuntelin koulutuksen vanhimpana toimineen alikersantin loppupalautetta.

”ÄZEEENT! LEPOO! Joo toi siin oli sit tän aamupäivän taistelukoulutuksen kertaus ja toi noi mun mielest iha semmost perushyvää suorittamist kaikilt ja hyväl ilmeel veditte et jos jotai pitäs sanoo ni toi enemmä vauhtii ko meette ette jää mähmimää sin mättäil ko siirrytte sin tuliasemaa. Vittu.”

Potin korjasi kuitenkin toinen alikersantti, joka toimitti ilmeisesti maailman tärkeimmän taustarunkkarin virkaa huutamalla heti palautteen perään ”NII VITTU!”

Silti onnellinen

Join kahvia työpisteeni ääressä ja katselin ikkunasta ulos. Pihalla laahusti erittäin huonoryhtinen varusmies harava kourassaan. Toisella kädellä hän käytti haravaa käpyjen siirtelyyn ja toisen käden etusormi oli nenässä. Päässäni alkoi soimaan Narvan marssi.

Kysyin lopullisesti sotilaallisen otteen itsestään menettäneeltä opistoupseerilta, että mikä mies tuo on. ”Meidän kommari” oli vastaus. En edes tiennyt että yksikössämme on komennusmiehiä. Puhelin soi. Soittaja on yksikön lomalla oleva vääpeli.

”Hae toimistoni pöydältä pataljoonaupseerille osoitettu kirjekuori, anna se kirjurille ja käske toimittaa se henkilökohtaisesti vastaanottajalle. Pataljoonaupseeri on maastoharjoituksessa 95km päässä ja kirje pitää olla sillä kädessä tänään klo 2115 mennessä. Kirjoita komennustodistus sille jätkälle mukaan.”

Asia kunnossa.

Kirje löytyi ja komennustodistuskin suostui tulostautumaan siitä helvetinrakkineesta kunhan se oli ensin puskenut pihalle vihkotaitoksena ja nidottuna 87 kpl jääkäriryhmänjohtajan taskuvihkoja, joita yritin edellisen saapumiserän aliupseerikurssin oppilaille tulostaa aivan saatanan huonoin tuloksin, ja joiden tulostusta rakkine ei suostunut keskeyttämään. Saatanan atk-järjestelmä…

Kirjuri tosin oli lomalla. Yksi asia, mikä on aivan varma, on se että minä itse henkilökohtaisesti en sitä kirjettä lähde kiikuttamaan. Sainkin mahtiajatuksen. KOMMARI.

Kysyin päivystäjältä komennusmiehen nimen ja kuulakärkikynällä korjasin sen kirjurille tarkoitettuun komennustodistukseen. Säntäsin pihalle ja suuntasin kohti komennusmiestä, joka pyöritteli haravalla kolmea käpyä, jotka lojuivat asvaltilla.

-Käpyjen kanssa vehtaaminen loppui nyt, lähdette erikoiskomennukselle! Onhan teillä ajo-oikeus puolustusvoimien henkilöajoneuvoihin?

-…on

-No niin, tässä on komennustod

-…herra kersantti

-Niin?

-…eiku mää unohdin sanoo sen puhuttelujutun kun sä tulit siihen ja kysyit että onko mulla ajolupa ja että olen erikoiskomennuksella

-Joo… Tota… Tässä on komennustodistus ja tässä on kirjekuori, joka tulee olla klo 2115 toimitettuna pataljoonaupseerille, joka on toisen pataljoonan sotaharjoituksessa. Ajoneuvo löytyy yksikön päädystä. Kysyttävää?

-…

-No kiinnostaisiko teitä kenties tietää että missä vitussa se harjoitus on ja mitä niistä ajoneuvoista tarkoitan?

-…tota. Niin.

Piirsin kalvotussilla kartalle ajoreitin harjoitusalueelle sekä ryhmityksen, jossa sijaitsee komentopaikka josta pataljoonaupseerin löytää ja kirjoitin kartan reunaan ajoneuvon rekisterinumeron.

-Halutessanne, mikäli teillä on itsellä rahaa, voitte pysähtyä matkalla vaikka ottamaan hesburgerista hampurilaisen tai vastaavaa.

-On.

-Niin mitä?

-Päivärahaa jäljellä…

-Kiva. Mars.

Menin kahvihuoneeseen. Joukkueen aseet kun tunnin päästä vielä tarkastan niin päivä olisi pulkassa.

Illalla makasin kotona sohvalla ja katselin blu-raylta ammattillisesti kehittävää dokumenttia vuodelta 1985, jossa Arnold Schwarzenegger esittää eläkkeellä olevaa kommandoa, jonka tytär kaapataan, jolloin Valmet M78/83S hoitaa homman suurilta osin kotiin.

Puhelimeni soi. Se on vääpeli. Sen ymmärrän, että semitärkeän työjutun hoitaa soittamalla yksityisnumerostaan Mallorcalta, mutta että tähän aikaan, kellohan on jo 2130. On lie kännissä.
-Laitoitko sä sen kirjurin matkaan?

-Kirjuri oli lomalla, mutta laitoin sen komennusmiehen asialle.

-Komennusmiehen?! EI HELVETTI SITÄ!

-No?

Vääpeli löi luurin korvaan.

Seuraavana aamuna töihin saapuessani näen, että komennusmiehelle jyvittämäni ajopeli on siististi parkissa yksikön päädyssä. Hyvä, on se ainakin takaisin löytänyt -ajattelin. Harjoituksesta yöllä palanneen pataljoonaupseerin tavattuani, kysyin että mihin aikaan kirje tuli perille. Ei ollut kuulemma tullut, mutta pataljoonaupseeri kertoi nähneensä paluumatkallaan siinä 0320 aikoihin ”jonkun varusmiehen polkevan vastaan fillarilla pitkin pikatien pientaretta räntäsateessa, kastunut hesburgerin pussi tarakalla ja limaisen näköinen hampurilainen kädessään, 10km alueesta jossa harjoitus pidettiin.”

Varusmies oli kuulemma ollut silminnähden hyvin väsynyt ja kaikkensa antanut, mutta silti hänestä oli huokunut onnellisuus. Samaan aikaan yksikön pihaan kurvaa rakennuslaitoksen lava-auto, lavallaan vihreä polkupyörä ja pelkääjän paikalla nuokkuu hyvin kuihtuneen näköinen komennusmies märissä vaatteissa.

Rakennuslaitoksen äijä nostaa fillarin lavalta samalla kun  komennusmies laahustaa puoliunessa kenkiään laahaten kohti yksikön ulko-ovea. Päässäni alkoi jälleen soimaan Narvan marssi.

’Tahdon olla viestimies, kylän kovin panomies’

Kahvi maistui totutusti kuselta, vihanhallintakurssien koulima Ylikersantti raivosi tulostimelle joka ei suostunut tekemään kaksipuolisia tulostustöitä, sopimussotilaita ei näkynyt missään, palkka ei ollut vieläkään tilillä… Aamu alkoi siis jälleen ihan normaalisti.

Yksikkö järjestyi parhaillaan aamupalalle siirtymistä varten. Valvojan apulaisen ääni kantautui vaimeasti sisään raollaan olevasta kahvihuoneen ikkunasta. Perseetkin olivat sanojensa mukaan taas perseestä, punkista puhumattakaan. Infernaalinen kolina kaikui kattorakenteissa varusmiesten ravatessa rappusissa takaisin tupiin ja jälleen takaisin ulos. Varusmiehet lähtivät joukkueittain kohti muonituskeskusta. Raotin verhoja. Eihän se marssiminen niiltä suju vieläkään… ”Tahdintoistoja kolmannella! Yksi! Kaksi! Koo’olme! Vasen, vasen, vasen… Yks, kaks, kolme…”

Noniin, toi on hyvä juttu. Se lahjattominkin motoriikkamikko oppinee liikuttamaan jalkojaan oikeassa tahdissa kun joutuu ihan itse toistamaan tahdin ääneen vasemman jalan koskiessa maata.

”Tahdon olla Viestimies, kylän kovin panomies!” –  ”TAHDON OLLA VIESTIMIES, KYLÄN KOVIN PANOMIES!

Jahas, ja eikö tääkin sitten vituiksi mennyt. Aloin laskea päässäni sekunteja. Päästyäni kymmeneen, tiesin, että tässä kohtaa joukkoyksikön komentaja on kaivanut esiin yksikön päällikön numeron. Päästyäni kolmeenkymmeneen, tiesin päällikön valinneen pikavalinnasta kahvihuoneen numeron. Kolmeneljä…kolmeviis… Ja puhelin soi. Minä olen saatana meedio.

Kauempaa kantautui vielä reipashenkistä tahdintoistoa ruokalan suunnalta ”…jääkärin ämmää panen otsa hies…”

Käskin päivystäjää ilmoittamaan valvojan apulaiselle että jokainen alikersantti ja kokelas on luokassa heti saavuttuaan aamupalalta. Pidin lyhyehkön palopuheen aselajiylpeydestä sekä sen raja-aidoista.

-Onko kysyttävää? Tajusiko nyt jokainen?

-Herra Kersantti, kun meillä ER UU KOOssa silloin ainakin…

Tuon tuhannesti aiemmin kuulemani latteuden tultua kokelaan suusta, alkoi vasen silmäkulmani nykiä ja aloin tuntea raivoa. Kuulin päänsisäisen poksahduksen, jonka jälkeen kuuloaistini valtasi koko ihmiskorvan kuultavissa olevan äänialan laajuinen tinnitus. Olin varma että nyt seuraa katatoninen tila, tai vähintäänkin sula hulluus, josta en selviä ikinä ja edessä on vuosien pakkohoito, vahva lääkitys ja ikuisuus pehmustetussa huoneessa omaa ulostettani koriste-esineiksi muovaten.

Näkö alkoi palautumaan. Samaten tinnitus alkoi vaimenemaan. Varusmiehet tuijottivat minua hiljaa. Peloissaan. Pyyhein vaahdot suupielistäni villapaidan hihaan. Katsoin varusmiehiä hetken aikaa keksimättä mitään sanottavaa. Vilkaisin kelloa. Poissaolokohtaukseni oli kestänyt lähes 5 minuuttia.

-Aivan sama mitä teillä rukissa

Heitin kokelasta pyyhekumilla otsaan ja poistuin.

”Tänään minua hieman harmittaa”

Tänään minua vitutti. Avatakseni aiheen perinpohjaisesti, pitäisi kirjoittaa 400 sivuinen romaani. En tee sitä. Mutta pähkinänkuoressa;

Aamu alkoi ihan tavallisesti. Toimistossa nautiskelin kupillisen pahaa kahvia ennen siirtymistäni takapihalle seuraamaan kokelaiden vetämää taistelukoulutusta. Aiheina taisi olla vartiomiehenä toimiminen, puolustukseen ryhmittyminen ja mitä näitä nyt on… Aivan sama. Koksut olivat jakaneet vastuunsa ryhmänjohtajille ja rastikoulutuksenomaisesti joukkue oli hajaantunut koko lähiharjoitusalueen laajuudelle. Vitun hyvä valvoa. Fillarilla ei pääse kulkemaan maastosta johtuen ja autoahan ei luonnollisesti ole tähän varattu. Joka tapauksessa, seurattuani vastuussa olleiden kokelaiden nuotiolla piereskelyä vähän aikaa, juoksee puskista luokseni alikersantti.

”Herra Kersantti! Herra Kersantti!!! Möttölä ja Rehmone syö kärpässienii tuol noi! Ne vetää kärpässienii!”

Kärpässieniä? Ei vittu voiko ihminen oikeasti olla niin läpipasko. No, lähden alikersantin kanssa juoksemaan noin kilometrin päässä olevalle rastikoulutuspaikalle. Perille päästyäni, näen kuinka ryhmä on kaaressa kahden taistelijan ympärillä. Toinen konttaa maassa samalla nauraen ja oksentaen, toisen kieriskellessä vieressä.

Mitä vitun paskaa?! Mitä vitun paskaa tää on?! Rehmonen? Mitä paskaa?! -Toistan kysymystä. Näen maassa tyhjän litran kokoisen käsidesipullon. Kysyn alikersantilta että eikö niiden pitänyt kärpässieniä syödä? Alikersantti kertoo että ne meinasivat tehdä sen seuraavaksi.

”Kännissähän nää on helvetti…”

Soitin paikalle vartioston miehet, jotka korjasivat kärkitaistelijani mukaansa. Kyllä taas sai olla ylpeä oman joukkonsa suorituskyvystä.

Käsken saamattomia kokelaita keräämään joukkueen puhuttelua varten kasarmirakennuksen taakse. Mietein mielessäni, että missä olosuhteissa voi olla mahdollista että minun täytyy pitää joukkueelleni puhuttelu siitä kuinka käsidesiä ja kärpässieniä ei tulisi nauttia palveluksen aikana, eikä oikein kotonakaan.

Minkä vuoksi ihmisen ei tulisi syödä kärpässieniä? -Kysyn joukoltani ja jään odottamaan vastausta. Puolet porukasta ei edes tiedä että miksi tätä kysyn tai että mitään olisi edes aiemmin tapahtunut. Syyssateen kastelema joukko seisoo hiljaa ja katsoo minua. Joku niiskuttaa, joku supisee jotain vierustoverilleen, yksi kiskoo räkää päänsä sisään äänekkäästi…

”NO SIIHEN VOI SAATANA KUOLLA!” -Huudan raivoisasti.

Keskeltä nousee käsi. ”Herra kersantti, voiko siihenkin kuolla jos syö sitä vaan ihan vähän?”

Mitä vittua? Mitä tämä sakki on jumalauta?

Lounastauolla menen kännykällä nettipankkiin nähdäkseni että paljonko sain palkkaa. Tili on 13,40e miinuksella. Mitä paskaa? Tänään piti olla palkkapäivä.

”Juu, niillä on Nuurdeassa joku hässäkkä palkanmaksun kanssa tai jotain…” -Lopullisesti gonahtanut opistoupseeriluutnantti vinkkaa toimistoserminsä takaa.

Soitan palkkasihteerille kysyäkseni että mikä on. Sihteeri sanoo että ”Kyllä juu, nordean kautta menevät palkat ei mennyt lainkaan maksuun. Ehtii varmaan kuun loppuun. Varmaan. Tällästä tää nyt välillä on.”

Saatanan järjestelmä.

Iltapäivällä seison baretti päässä, nahkahanskat kädessä kaatosateessa sulkeiskentällä odottamassa joukkoani. Ketään ei näy mailla eikä halmeilla. Katson kelloani, ne on 7 minuuttia myöhässä. Soitan päivystäjälle ja vaadin valvojan apulaista puhelimeen. ”Valvojan apulainen upseerikokelas se ja se”

”Missä on sulkeisjoukko?”

”Herra Kersantti? Sulkeisjoukko?”

”Niin. Missä vitussa lymyilee se kelvoton rosvolauma, jolla on alkanut sulkeisjärjestysharjoitus 10 minuuttia sitten sulkeiskentällä?”

”Herra Kersantti, kun sanottiin että jos sataa vettä näin paljon, niin ei ole sulkeisia.”

”Kuka sanoi?”

”No päivystäjälle joku sanoi ettei ole sulkeisia kun sataa…”

”NYT SE VITUN PÄIVYSTÄJÄ PUHELIMEEN!”

”Alikersantti nönnönnöö”

”Joku henkilökunnastako sanoi että sulkeiset on peruttu?”

”Herra Kersantti, joku kokelas sanoi että ei ole sulkeisia kun sataa ja että on lukupalvelusta”

”MIKÄ HELVETIN KOKELAS?!”

”No olisko ollut se joka lähti urheiluvapaalle…”

”Vittu että minua ärsyttää tällänen paska! Varmaan tajuat itsekin ettei tää homma toimi näin!”

Lyön luurin korvaan. Taakseni on jollain ihme konstilla hiipinyt pataljoonan toimistoupseeri. ”Et sä voi sanoa varuspojille, että ’vittu että ärsyttää'”

”Herra Kapteeni, kyllä juu, ei se fiksua ole.”

”Voit katsos sanoa että ’Himputti, kyllä nyt sapettaa’ tai että ’Harmittaa'”

”Kyllä Herra Kapteeni”

Toimistoupseeri katoaa sateeseen. Minua alkoi kiinnostamaan suuresti, että mitä tuo mies tekee kaatosateessa, yli 700metrin päässä toimipisteestään; yksin.

Himputti. Nyt harmittaa. Harmittaa niin paljon että tekisi mieli kiskaista pullo käsidesiä tai vähintäänkin syödä ämpärillinen kärpässieniä.

Saatanan järjestelmä.

Marssin rivakasti kasarmille ja kapuan varusmiesten kerrokseen. Niin, näillä piti sitten olla lukupalvelusta sulkeisten sijaan. Kurkkaan varusmiesjohtajien tupaan. Taaimmaisessa punkassa makaa peiton alla alikersantti, jonka naama vetää paloauton punaiseksi. Peiton heiluminen loppuu. ”Missäs helvetissä muut on?”

”Jotkut lähti kuntotalolle ja loput on tupakilla”

”No mitä sä teet?”

”Ööö… Tota mä luen… Ylpalvoa…”

”No etippä sieltä se kohta jossa kielletään pornon hillominen ja levittely kasarmialueella.” Osoitan peiton alta pilkottavaa erotiikan maailma -lehteä.

”Jatkakaa… Tai tota… niin…”

Lähden etsimään muita johtajia tupakkakopilta. Kuljen tuvan ohi, jossa pauhaa diskojumputus ja joku taistelija jammailee pöydällä. ”Nyt sitä lukupalvelusta helvetti!”

Kirjoitan päällikölle viestin komppaniamme rappiosta. Vitutukseltani saan kuitenkin aikaiseksi vain sanoman

Kaikki on päin helvettiä. Varusmiehet syövät kärpässieniä.

UAZ 469

Jahas, tiedossa oli siis jälleen viisi vuorokautta reipashenkistä sotilaselämää. Harjoitus alkoi lupaavasti, kun harjoituksen ajoneuvokalustoa silmäillessäni huomasin, että minulle osoitettu ajoneuvo on joukko-osaston ainoa, eli viimeinen yhtenä kappaleena oleva, UAZ 469.

VITTU!

No…  Kyllä se taas tästä.  Sahattuani rättikattoisen ajokkini akun tyhjäksi, päätin lähteä noutamaan sotilaskotiaamiaistani jalkaisin, sillävälin moottorialiupseeri-varusmiehen tutkaillessa ongelmaa UAZin startissa. Alkoi satamaan vettä.  Saapuessani takaisin sotilaskodista, moottorialiupseeri ilmoittaa että UAZ lähtee näppärästi käymään miltei heti, kun ”auton” starttaa siten, että seisoo ulkopuolella, vääntää virta-avaimesta ja samalla painaa toisella kädellä ilmanpuhdistimen imuaukon tukkoon. Ja sillä tavalla se lähtikin käyntiin. Ei ihan ensimmäisenä olisi tullut mieleen.

Harjoitusjoukko oltiin saatu kokonaisuudessaan polkupyörämarssina maastoon. Peräpäänvalvojana toimiessani sain UAZin sammumaan kahdesti. Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen evakuoimani alokas istui pelkääjänpaikalla ja hänen sotilaspolkupyöränsä oli hirtetty UAZin katolle kahdella pikaliinalla. Alokas selitteli koko matkan kuinka ”hänellä on tuo selkä niin on tosi hyvä että saa kyydin”. Voi vittu on minullakin selkä. Ja sen päälle UAZ. En minä silti vaadi itseni evakuoimista, vaikka mielestäni pelkkä UAZ riittäisi perustelluksi syyksi.

Ensimmäiset kaksi vuorokautta menivät rattoisasti UAZissa istuen, kahvia juoden ja alokkaiden touhuja seuraten. Keskiviikkona olin valvomassa käsikranaatinheittopaikalla käkrin heittoon valmentavaa koulutusta. Kuudenkymmenen alokkaan valmentamisen jälkeen, jäljellä oli enää yksi poika, joka ei ollut suorittanut heittopoteroharjoitusta. Hän seisoi poteron reunalla ja tuijotti tyhjyyteen. No? Poteroon vaan ja kranaatti käteen -Minä sanoin. Poika ei reagoinut millään tapaa. ”Huhuu, maa kutsuu!” Poika käänsi katseensa hiljaa minuun. Hänen silmistään näkyi ettei nyt oltu ihan pelipaikalla niinsanotusti. Herra kersantti, voisinko minä sitten saada viiden sekunnin käsikranaatin? -Poika kysyi apaattisena.

Viiden sekunnin käsikranaatin? -Kysyin. Niin, jos se kaksi ja puoli sekuntia on liian vähän -poika vastasi ihan yhtä apaattisesti. Ei meillä nyt ole tarjota viiden sekunnin käsikranaatteja, mutta kävisikö tälläinen kivan sininen käsikranaatti? -Kysyin ja tarjosin siniseksi maalattua  heittoharjoituskäsikranaattia. No niin kai sitten -Vastasi poika, ottaen toisella kädellä heittoharjoituskäsikranaatin, samalla pyyhkien ilmeisesti kuolaa toisella kädellä. Poika kömpi poteroon hitaasti ja varovaisesti. Mikäköhän tää jannu oikein nyt taas on… -Mietein ääneti.

Poika veti sokan irti ja samassa sininen metallimurkula tippui poteron pohjalle. Poika jähmettyi paikalleen ja alkoi huutamaan ihan saatanasti. Kesti varmaan puolituntia että sain pojan vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on pelkkää metallia sisältävä ja vaaraton harjoituskäsikranaatti. Tämä asia oli tosin kerrottu kaikille jo useaan kertaan.

Kaikenkaikkiaan paska harjoitus. Koko sekoilun kruunasi perjantai-aamuinen autospektaakkeli. UAZ oli parkissa isohkon ja jyrkän harjun rinteellä eikä käynnistynyt ns. perinteisesti. Kiskaisin ”autosta” käsijarrun kiinni ja hyppäsin ulos. No eiköhän se käsijarru ollut ihan valmista kauraa, joten jouduin laittamaan myös vaihteen silmään jottei UAZ liukuisi metsään. Hyppäsin taas ulos ja aloitin moottorialiupseerin neuvoman käynnistysseremonian. On se hienoa katseltavaa, kun vanha venäläinen lähtee käyntiin vaihde silmässä ilman kuljettajaa ja syöksyy 250 metriä alas harjunrinnettä puihin samalla kolisten, ja lopuksi yhtyen kymmenmetrisen siirtolohkareen kanssa.

Tällaista. Viikonloppuna maistuu viina.

Vapaa viikonloppu

Perjantainen työpäivä kului hitaasti. Aika mateli enkä yksinkertaisesti jaksanut enää keskittyä työntekoon. Käytännössä ainoa asia jota työnteoksi voi kutsua, oli se kun aamupäivällä puolivillaisesti yritin etsiä sopimussotilaiden hukkaamia ampumataitotestin ampumapöytäkirjoja. Toisaalta, mikäli ne olisivat löytyneet, olisin joutunut hakkaamaan kyseiset tulokset exel-taulukoksi, sillä aavemaisen määrän itselleen lomia kartuttanut toimistoaliupseeri oli jälleen lomilla ja työvuorossa ollut sopimussotilas oli soittanut itselleen saikkua. Paskiainen, saatanan järjestelmä. Puin sisäisesti nyrkkiä. Iltapäivällä pitämäni sulkeiset taas antoivat minulle hetkeksi virtaa. Tai ei virtaa, vaan lähinnä raivoa. Ne vuosikymmeniä varusmiesten keskuudessa kiertäneet tornihuhut suksivajan katolle joukkuetta poistuttaneesta ylenemiskiellossa olleesta kapiaisesta eivät voi olla paskapuhetta. Mikä vittu siinä on että mikään ei vaan suju?! Tunnin rähjättyäni sulkeiskentällä milloin mistäkin ja milloin millekin taistelijalle, huomasin että yhtään varsinaista opetusaihetta ei käsitelty. Sen sijaan rään syömiseen ja perseenkaivamiseen puutuin rankalla kädellä. Kuulin myös päästäni napsauksen. Olin varma että nyt sain hermoromahduksen. En saanut, mutta sulkeisten jälkeen purin sisällä kihisevän raivoni työntämällä pääni lumipenkkaan ja huutamalla vittusaatanaa kunnes en saanut enää kunnolla happea.

Se työpäivä oli siinä. Tunnit listaan, alkosta hakemaan se Viina ja sauna päälle. Illalla saavuin taksilla vanhalle toimiupseerikerholle. Parkkipaikalla huomasin yllättävän näyn; Sotilaspolkupyöräni oli puoliksi lumeen ja oksennukseen hautautuneena ojassa. Sain flashbackin viime lauantailta. Kerholta lähtiessäni yritin ensin lähteä naapurijoukkoyksikön panssarimestarin polkupyörällä. Pienen rähinän jälkeen halasimme sovinnoksi, läiskimme toisiamme selkään ja hoimme ”hyvää-äijjää”. Tämän jälkeen hyppäsin oman fillarini niskaan ja tarkalleen kahdeksan metriä vauhtia kerättyäni kaaduin ojaan oksentamaan päälleni. Päätin ottaa taksin. Selvisihän tämäkin homma sitten. Pitänee käskeä maanantaina joku komennusmies hakemaan fillarini ja pesemään sen. Kerholla en viihtynyt kauaakaan. Paikalla oli vain kunnossapitoporukan siviilityöntekijöitä. Meikäläisen maksa ei kestä ystävyyttä heidän kanssaa. Päätin jatkaa taksilla yökerholle.

Yökerhosta ei juuri muistikuvia. 200 euroa blackjackiin sijoitettuani havahdun siihen kun joku tökkää olkapäähän. Yökerhon soittolistassa vaihtui juuri biisi ja oli sikäli hiljaista, paitsi että… ”HERRA KERSANTTI MUISTATTEKO MUA OON TEIN JOUKKUEESSA!!??” Nyt vittu oikeesti, mene, MENE POIS. En sanonut kuitenkaan mitään, vaan lähdin kohti baaritiskiä. Kaljupää seurueineen lähti seuraamaan. Tiskillä sama mosotus jatkuu. Yritän tilata tuplaviskiä, mutta ei. ”EIKU HEI ANNA MÄÄ TARJOON HEI, HERRA KERSANTTI! TARTTEEKS BAARIS MUUTE HERROTELLA HÄ?!” Kaljupää seisoo asennossa käsi micmacin lippaan vietynä. ”MULLE VILLEVALLATON JA HERRA KERSANTILLE…” ”Eikun nyt painut helvettiin siitä.” -Minä keskeytän suhteettoman kovan huutomosotuksen. ”MUTTA HERRA KER…” ”Nyt annat sitten olla ja lähdet” -Keskeytin. Seurue poistuu. Otan tuplaviskini ja siirryn karaoke-osaston puolelle pöytään, jossa olin näkevinäni yhden entisen sopimussotilaan. Aloimme vääntää juttua vanhan sopparin kanssa kunnes silloin kuuluu karaokeisännän kuulutus. ”Ja seuraava kappale on kuulemma omistettu nurkkapöydän herra kersantille ja kappaleen meille esittää Raffe ja Simppa”

Näkökenttäni täyttyy verenpunaiseen verhoon. Karaokelaitteista lähtee soimaan popedankin tutuksi tekemä sävelmä ”Kun lähdet armeijaan”. Kaljupääkaksikko aloittaa epävireisen vinkumisensa samalla kun he nostelevat tuoppeja suuntaani ja nyökkäilevät. Seuraavat muistikuvani ovat hyvin hataria, mutta noustuani pöydästä, revin karaokeisännän mikserin irti pöydästä ja heitin sen lattialle vittusaatanaa huutaen puhtaan raivon vallassa. Muistaisin että neljä ovimiestä kantoivat raivosta sätkivän kroppani narikkaan, ajatuksieni yhä harhaillessa irtaimistonhajottamissuunnitelmissa. Aamulla heräsin putkasta. Paikkoihin sattui aivan saatanasti ja nenästäni vuoti verta. Käsiraudat olivat hiertäneet kunnon painaumat ranteisiini. Lupasin korvata aiheuttamani vahingot ja lyhyen kuulustelun jälkeen minut laskettiin kadulle. Kello oli 9.15 ja päätin lähteä pystybaariin parille.

Pystybaarissa tapasin entisen oman armeijakaverini. Päivä kului sivistyneesti kaljatuoppeja tyhjennellen. Mikäs kiire mulla tässä. Maanantaina vasta duuniin. Tämän jälkeen ei minkäänlaista käsitystä seuraavan vuorokauden tapahtumista. Herään omaan huutooni vierään kämpän lattialta. Sylissäni on oksennusta, kämpän lattia on täynnä tyhjiä kaljatölkkejä ja muutama vodkapullokin näkyy tyhjentyneen. Kännykkäni näyttö on osittain säpäleinä, mutta onnistun urkkimaan kännykän kalenterista nyt olevan sunnuntai ja kellon olevan 21.40. ”Missä helvetissä mä oon!?” -Huudan itsekseni. Jostain toisesta huoneesta kuului vastaus. Kotiin on 250 kilometriä, olen yhä kännissä ja työt alkaa 7,5 tunnin päästä. ”PERKELE!” -Huudan ja juoksen kämpästä pihalle. Pankkiautomaatilla käydessäni huomaan tililläni olevan 48 euroa. Taksi voidaan unohtaa. Menen linja-autoasemalle ja hyppään kotiinpäin vievään bussiin. Sanon kuskille että ”Varusmies” ja vilautan nopeasti henkilökorttiani. Mitään kyselemättä kuski sanoi hinnaksi 42 euroa ja höyläsi summan pankkikortiltani. Ihan vitun hyvä.

Avainsanat: , , , , , ,

Viina soittaa

Viikko meni fillarin katoamisesta johtuvan vitutuksen merkeissä. Fiesta sentään lähti käyntiin. Ja muistin hankkia kahvia kotiin. Vitutusta lievensi myös tiistai-aamuna työpisteelle ilmestynyt tissikalenteri, josta riitti puhuttavaa työkavereiden kesken melko paljon. Vitutus tosin palasi torstaina kun huomasimme että tissikalenteri on kadonnut. Oltiin ihan varmoja että päällikkö vei sen mennessään koska olihan se yleisen palvelusohjesäännönvastaista materiaalia. Saatanan järjestelmä.

Sikäli loppuviikkoon ei sisältynyt mitään mullistavaa varusmieskoulutuksen suhteen, paitsi Ylik S:n pitämät kuntotestit. Mutta siitä tuonnempana. Sen sijaan vuosilomankäyttöesitystä päälikölle jätteässäni yksikön vääpeli käski minut toimistoonsa. Asia koski ulko-ovella säilytettävää lumilapiota, josta oli teräosa kihnutettu paskaksi ja vääpeliä kiinnosti että kuka sen teki ja kuka vastaa. ”En tiedä” -Vastasin suht ilmeettömästi, kun huomasin vääpelin toimiston seinällä olleen tissikalenterin. Puin sisäisesti nyrkkiä ja kiroilin, saatanan järjestelmä. Poistuessani vääpelin toimistosta, kuljin päivystäjän pöydän ohitse. Alikersantti nousi seisomaan ja tervehti. En katsonut päin, enkä tervehtinyt takaisin, vaan kysyin ”Missä mun fillari on?” En vaivaantunut jäämään kuuntelemaan vastausta, vaan marssein kohti kahvihuonetta. Käytävässä vastaan käveli aavistuksen verran lihava alokas sekä pienikokoinen alokas, jolla oli sideharsoa kämmenissä. Lumilapiolla saattaa olla tekemistä asian kanssa.

No, elettiin torstai-iltapäivää ja vanha ystäväni Viina soitti. Minun pitäisi hakea hänet perjantaina työpäivän päätteeksi alkosta ja saunan kautta lähtisimme yhdessä toimiupseerikerholle.

Avainsanat: , , , , ,

Kessun fillari

Viikko alkoi vittumaisissa merkeissä. Kotoa kahvi loppunut ja vuosimallin -90 Ford Fiestani ei suostunut käynnistymään koska olihan sentään ulkona -13 celsiusastetta. Ensimmäinen ongelma on se kahvi. Päivä ei käynnisty ilman kahvia. Toinen ongelma on se että tilanteesta riippumatta ilmestyn työpaikalle sillä kellonlyömällä kun työaika alkaa, mutta en tänään. Onneksi ensimmäinen varsinainen työtehtäväni, asekäsittelykoulutus, on vasta yhdeksältä, joten myöhästyn korkeintaan 20 minuuttia kun kävelen lumisateessa töihin mutta ehdin silti hyvin aamupäivän koulutukseen.

Töissä vaatteet vaihdettuani päätän, että en juo aamulla ensimmäisenä töihintulleen makuaistittoman luutnantin keittämää laihaa saludokahvia mustana, vaan suuntaan sotilaspolkupyörälläni sotilaskotiin ostamaan sotilaallisen maukkaan tuplaruisleivän munalla sekä sotilaallisen violetissa mukissa tarjoiltavan take-away kahvin maidolla. Lähestyn pyörätelineitä ja vastaan tulee eräs yksikkömme kokelaista ”Hyvää huomenta Herra Kersantti!” -Toivottaa selkeästi perseennuolijan roolin omaksunut upseerikokelas oikea käsi karvalakinreunuksella. ”Joo…” -Mumisen ja vedän käden lippaan suhteellisen rivakasti. Seison pyörätelineen edessä hetken ja skannaan katseellani oman sotilaspolkupyöräni sijaintia. ”MITÄ VITUN VITTUA SAATANA!” -Huudan. Fillarini ei ole telineessä. Kokelas, joka ei vielä ehtinyt ihan sisälle asti, kopauttaa kantapäät yhteen ja kääntyy 90-asteen kulmassa minua kohti naama valkoisena. ”Mene ja kysy päivystäjältä että missä mun fillari on!” Räpäytän silmiäni, jonka aikana kokelas on kadonnut ovesta sisään kolinan saattelemana lumilapion ja ulkoharjan kaatuessa ovenpielestä. Menen kouluttajien kahvihuoneeseen juomaan suhteettoman pahaa makuaistittoman luutnantin puolitoistatuntia sitten keittämää erikoislaihaa saludo-kahvia. Päivystäjä koputtaa oveen. Käskettyäni alikersantin sisään, hän ilmoittaa että polkupyöräni on oikeasti teillä tietämättömillä. Ilmoitan että hänellä on 8:55 asti aikaa selvittää että kuka sen on vienyt ja minne. Päivystäjää ei näkynyt enää aamun aikana.

Asekäsittelykoulutuksen aloitin yksikön käytävällä huutamalla ”-SENTO! -PO! -SENTO! -PO! -SENTO KUKA VITTU ON VIENYT MINUN POLKUPYÖRÄNI?!” Alokasjoukko on hetken aikaa erittäin hämillään, jonka jälkeen he vastaavat, eivät tietenkään yhdenaikaisesti, ”Kuka vittu on vienyt minun polkupyöräni, Herra Kersantti!” Käskettyäni joukon pitää turpansa kiinni, tarkennan kysymykseni siten, että se jolla on asiaan jotain sanottavaa nostaisi käden ylös. Katselen ympärilleni ja näen pienikokoisen alokkaan seisovan levossa, vasen käsi ilmaan varovasti ojennettuna ja pää hieman vinossa. ”Herra Kersantti, en minä tiedä” No niinpä… Aamupäivän asekoulutus tuli vedettyä suoraansanottuna vasurilla koska fillarini katoaminen jyskytti kovana vitutuksena takaraivossa. Kyseisen paskamankelin korvaushinta lienee joku 300 euroa ja minähän en sitä maksa, sillä tiedän fillarin lähteneen telineestä jonkun varusveijarin matkaan.

Koulutuksen jälkeen päätin normittaa rankoin sanankääntein päivystäjää hänen vastuustaan yksikön vartiomiehenä. Vitun maanantai, vitun Fiesta, vitun urpot ja vitun fillari. Vastoinkäymiset, joita tämä maanantai toi tullessaan, pitäisi saada purkaa työajalla ja täydellä palkalla ihan rauhassa huutamalla metsässä puille tai jotain muuta, sillä täysin spontaani räjähtäminen tapahtui juuri sillä hetkellä kun lounastauolle lähtiessäni kompastun ulko-oven edessä maanneeseen lumilapioon ja ulkoharjaan, jotka heitin molemmat kovan karjumisen saattelemana varusmiesten tupakkikatoksen eteen. Sama pienikokoinen alokas, joka oli ainoa jolla oli jotain sanottavaa fillarini katoamiseen, sekä hänen hieman ylipainoinen taistelijaparinsa seisoivat pelokkaan näköisenä tupakkikopissa. ”NYT HEI SAATANA JOKU ROTI TÄHÄN TOUHUUN!” -Huusin hieman yläviistoon kohti taivasta. Tupakkikopista kuului varovainen vastaus ”Kyllä Herra Kersantti.”

Lounaalta palatessani edellämainittu pienikokoinen alokas kaapi pakkaslunta lumilapiolla tupakkikopin edestä melko vaivalloisen oloisella tekniikalla, hänen aavistuksen verran ylipainoisen taistelijaparinsa polttaessa tupakkia ulkoharjaan nojaten. En enää halunnut sanoa mitään kenellekkään, vaan menin merkkaamaan työtunnit ylös ja lähdin kotiin purkamaan pahaa oloani Ford Fiestani starttimoottoriin. Aiheutin varmasti hämmennystä myös naapureissani kiroilemalla Fiestan ikkunat huuruun.

Katsotaan, ehkä se polkupyörä vielä joskus löytyy.

Taistelukoulutusta

Siinä se seisoi edessäni kolmessa rivissä; uusi ja uljas sotajoukkoni. Kyseisen saapumiserän ensimmäinen taistelukoulutuspäivä. Kosketuspintani tähän hienoon porukkaan oli tähän mennessä olematon. Päätin aloittaa päivän huudattamalla alokkaille hyvät huomenet. Saatuani karjaistua suustani vasta ”Hyvää huom…”, huomasin kuinka noin 40 elokiloa omaava isänmaantoivo nostaa vasemman kätensä ilmaan. En tiedä varsinaista syytä sille miksi keskeytin lauseeni, mutta karaistuneempikin kenttäkouluttaja olisi mennyt sanattomaksi. Alokas, joka painaa taisteluvarustuksessa 60 kiloa, seisoo levossa, vasen käsi ilmassa, intin raiskarimallin silmälasit huurussa, vihreä alushuppu leuan alla ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässään. Oikeaan poskeensa jäätynyt kellertävänvihreä räkä antoi minulle tietoisuuden siitä että 14m/s puhaltava tuuli on länsituuli. Tuijotin alokasta todella kauan ennen kuin sain kasattua harhailevat ajatukseni. ”NO?” -Kysyin, ehkä liiankin aggressiivisella äänenpainolla, ottaen huomioon että kyseinen taistelija pelkäsi varmasti omaa räkäänsäkin. ”…vatsa löysällä…” -Kuului vaimea vastaus.

Jatkoimme kuten olin suunnitellutkin. Aamupäivän aikana osastoni rivivahvuus tippui kahdella. Toinen oli alokas, joka päätti että tämä ei ole hänen paikkansa ja toinen oli alikersantti joka keksi että hänen pitäisi olla päivystämässä yksikössä. No niin, tämähän helpottaa iltapäivää kivasti kun yksi ryhmänjohtajista poistuu. Joudun siis lounastauollani hakemaan itselleni taisteluvarustuksen jotta voin ryömiä muiden mukana nuoskalumessa syöksymisharjoituksen ajan. Siitähän minulle maksetaan. Toki olisin mielummin istunut kivellä, syönyt mars-patukkaa, tuijottanut tapanimukaisesti tyhjyyteen ja antanut ajatusten harhailla jossain ihan muualla kahden ryhmänjohtajan vetäessä iltapäivän harjoituksen läpi. Ihan aina ei voi voittaa.

Osastoni syödessä maastolounasta lumipyryssä, lähdin hakemaan taisteluvarustustani yksiköstä. Samalla muistin että minulla olisi muutama irtonainen paukkupatruuna, jotka tulisi joko käyttää pois tai palauttaa. Päätin antaa vähän jännitystä koulutukseen ja maastolounaan jälkeen ampua paukkupatruunat alokkaiden kuullen turvallisen etäisyyden päässä. Kapusin rinnettä ylös 200 metrin päähän osastostani ja ammuin 8 patruunan sarjan. Kaikki päät kääntyivät minua kohti, ensimmäiset laukaukset jotka he olivat kuulleet, oli varmaan jännää. Tässäkin olisi tietysti voinut muistaa suojata oman kuulonsa. Vittu että tinnitti. Juuri kun olin jatkamassa koulutusta suunnitellun ohjelman mukaisesti, nousi alokasjoukosta käsi ilmaan. No kukas se siinä taas, alokas keltavihreä, taistelija länsituuli. ”NO?!” -Huusin mielestäni normaalilla äänellä. En saanut mitään tolkkua vastauksesta. Otin kyseisen taistelijan sivuun ja koitin saada kahdenkesken selvää että mikä on. Paskanhajusta päätellen elämänsä ensimmäisinä kuullut laukaukset olivat tehneet tehtävänsä. En tosin vieläkään saanut hänen puheestaan mitään tolkkua. Lähetin ”keltavihreän” yksikköön peseytymään, vaihtamaan puhtaat vaatteet ja ilmoittautumaan päivystäjälle lukupalvelua varten. Tajusin myös, että kyseisellä alokkaalla ei ollut mitään puheensalaamislaitetta päällä, kuten hänelle asian kovaäänisesti ilmasin, vaan tinnitus oli edelleen mahdottoman kova. En kuullut normaaliäänellä puhuttua puhetta lainkaan. Suhteellisen voimakas länsituuli ei parantanut asiaa yhtään. En myöskään käsittänyt yhtään että kuinka helvetin kovaa itse puhuin lopun iltapäivää.

Lue tämä ennen kuin luet mitään muuta blogisisältöä!

Kapiaiset – Otteita aliupseerin arjesta -blogi on huumoripainotteinen, täysin fiktiivinen kokonaisuus. Kaikki tarinoiden henkilöt, mukaanlukien kertoja, ovat fiktiivisiä hahmoja. Aika/paikka-suhteet eivät ole tästä maailmasta. Mikäli kuitenkin Sinusta tuntuu että jokin kertomus, sen osa, joku kertomuksen henkilö tai jokin muu tekijä olisi todellinen, on kyseessä puhdas sattuma.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi