Taunus

Rahat oli loppu, mutta päätin vähän satsata autoon ja naapurin juopon kanssa asensimme taunukseen lohkolämmittimen. Hieman oli haasteita, mutta vain idiootti vaihtaisi kalliimpaan autoon, saati veisi autonsa ammattilaiselle tässä tilanteessa.
Tarvittavat osat haimme eräästä metsään hylätystä hi-acen raadosta ja naapurin juopolle annoin autotallin lainasta sekä asennusavusta pullon 80% vergiä.
Naapurin juoppo tinasi koko pullon puoleen tuntiin kun vasta keräsimme työkaluja kasaan.

Säästin myös pitkän pennin kun mursin työmaalla vapaasta lämmitystolpasta lukon kirveellä. Vitosen kuukaudessa, ei vittu mitä paskaa. Ja tyhmät maksaa.

Kävelin parkkipaikalta kohti kasarmia. Lihava komennusmies hiekotti kasarmin edustaa. ”Huomenta herra kersantti”

”Jos haluat hommaasi helpottaa, niin heivaa tuo leluämpäri helvettiin ja kanna lapiolla hiekka suoraan tuolta astiasta. Sulla menee koko päivä tohon hommaan muuten…”

”Lapio?”

”No jumalauta, lapio lapio.”

”Saako yksikön lapioita muka käyttää?”

”No mihin helvettiin luulet niitä käytettävän?”

”Minä vain öljyän niitä…”

Hakkasin toimistossa exceliä sormet verillä. Kuntotestitulokset pitää saada tämän aamun aikana vietyä SAPiin. Hommaa ei helpottanut yhtään kuntotestitulokset paperille kirjoittaneen vänrikki Turvon paska käsiala.

Katsoin ikkunasta pihalle. Lihava komennusmies haki lapiolla hiekkaa ikkunan alla olevasta hiekka-astiasta ja katosi aina sen jälkeen kulman taakse.
En ole koskaan nähnyt varusmiehellä niin onnellista hymyä, kuin minkä lapio oli hänessä saanut aikaan. Näky oli lähes liikuttava.

Yrittäessäni tallentaa valmista taulukkoa, kuului tietokoneesta tunnistamaton ääni. Tiedoston kahva ei kelpaa.

”Mikä vitun kahva??!”

Käyttöjärjestelmä kaatui.

”Mikä tätä paskaa vaivaa?!?”

Ulkoa kuului sotilaspalokunnan hälytysajoneuvojen sireenit.
Sotilaskodissa aamunsa viettänyt, lopullisesti sotilaallisen otteen itsestään menettänyt opistoupseeriluuntantti asteli munkki kädessään toimistoon. Hän oli ilmeisesti syönyt useamman munkin ja käyttänyt siihen koko naamaansa, sillä poskia myöten mies oli kokonaan hillossa ja sokerissa.

”Hei munapää, eiks sulla ole ruskea taunus?”

”On?”

”Hahahaa, haha, haaahaaa!!!”

Luutnantti osoitti minua sormella ja nauroi.

”Parkkipaikalla palaa just yks sellanen!”

Voi nyt jo satatuhatta vittua! Lähdin juosten toimistosta ulos. Vitutus oli jo valmiiksi niin uskomaton, että en jäänyt edes aukomaan päätäni lihavalle komennusmiehelle, joka oli ottanut ohjeistukseni kirjaimellisesti. Se oli kantanut lapiolla satoja kiloja hiekkaa yhteen kasaan ja levitti sitä nyt ämpäriään apunakäyttäen kasarmin eteen.

Juoksin parkkipaikalle. Siellä sotilaspalokunta seisoi mustaksi hiiltyneen, hieman vielä savuavan taunukseni ympärillä.

”Onko tää sun auto?” -Kysyi paloesimies

”No ei kun ihan muuten vaan tänne juoksin, mitä luulet onko minun autoni?”

”Se on lähtenyt todennäköisesti palamaan ton sun lohkolämppärin johtohelvetistä. Vissiin säästit ja teit ihan itte? Ootko sää vähän tyhmä tai jotain?”

Viikko oli alkanut lupaavasti. Torstaina vakuutusyhtiön jesuiitta kävi naureskelemassa palanutta autoani. Eivät korvaa mitään.

Saatanan järjestelmä.

Se aika saapumiserästä

Työnsin naapurin kanssa taunustani käyntiin peililiukkaalla tiellä, joka oli vielä edellisenä iltana ollut sulaa sohjoa.
”Lähtis varmaan paremmin mäkistartilla jos hankkisit tähän lailliset talvirenkaat… Ei vittu, ei nastan nastaa takarenkaissa, haha… Ei taida valtion leipä kauheen levee olla, tä? Ei taida tulla paljoa rahaa, hä?”

Kuuntelin naapurin juopon vittuilua melko tyynenä. Nyt jos alan länkyttämään itselleni ominaiseen tyyliin turpaani, niin ukko varmaan jättäisi minut tähän risteykseen taunuksen kanssa yksin. Muutaman metrin päässä näkyi jään alta pieni pätkä asvalttia. Hyppy kuskin paikalle, kytkin pohjaan, kakkonen silmään, kytkin ylös.

”No niin, katohan että laitat autos tolpan päähän jatkossa,
vai onko tässä edes lohkolämppäriä, hä? Miks sää tälläsen paskan ees ostit, tä?”

”Haista sinä pulsu vittu!”

Jes. Aamu pelastettu. Löin kuljettajan oven kiinni ja suttasin menemään pitkin jäistä tietä kohti työmaata.

Tänään ei ollut oikeastaan mitään sen ihmeellisempää ohjelmaa. Kokelaat olivat saapuneet takaisin yksiköihinsä. Yksi niistä tulee mun joukkueeseen ja se pitäisi haastatella. Lisäksi pitäisi palauttaa jotain elektroniikkakalustoa, josta on mennyt kuitti pari vuotta pitkäksi. Katotaan nyt.

Soitan päivystäjän puhelimeen ja käsken lähettämään joukkueeni kokelaan työpisteelleni haastateltavaksi.
Paikalle saapuu pyylevä, vaaleat kiharat omaava kokelas. Huomasin välittömästi tuon miehen olevan ns. suunkautta hengittävää ihmistyyppiä.

”No niin. Minä olen joukkeenne kouluttaja ja käskin teidät
tänne ihan vaan nähdäkseni että kenestä leivotaan joukkueeseen johtaja.
Jos nyt rehellisiä ollaan, niin en muista teikäläistä ennen nähneeni.”

”Kyllä herra kersantti, voinen, eh, hieman kertoa itsestäni?”

”Kernaasti.”

”Minä, eh, aloitin värusmies palvelukseni, eh, jeekerikomppaniassa ja, eh, sieltä
pääsin, eh, toiveideni mukaisesti aliupsseerrikouluun ja tuota, eh, toiveideni täyttymys oli, tuota,
kun minyt sitten valittiin, eh, er yy koohon, josta, eh, valmistuin, en suinkaan parhain pistein, mutta,
eh, kyitenkin menestyksekkäästi, eh, tylevaisuudessa aion hakea maanpuolustuskorkeakouluun ja aloittaa, eh,
vakavasti, upseerin uran.”

”Ok. Voitte tota noin… Voitte tota poistua ja jos jotain kysyttävää tulee, niin…Voit tulla esim kysymään.”

Menin hiljaiseksi ja vakavoiduin. Tein ihan hiljaa omia hommiani tietokoneella. Nousin kerran tuolistani koko loppupäivän aikana.
Se oli lounasaikaan kun hain kupillisen paskanmakuista kahvia. En kuitenkaan maininnut paskasta mausta edes kahvin keittäneelle vänrikille.
Viereisellä työpisteellä istunut kandiluutnantti kysyi töistä lähtiessään että olenko minä kipeä. Vastasin kohteliaasti että en ole. Lähdin sekunnilleen työajan täytyttyä parkkipaikalle. Taunus lähti käyntiin. Rauhallisuuteni oli kuitenkin ohimenevää. Huusin kurkku suorana ja pää punaisena vitunperkelettä kuskinpaikalla. Jonkun komppanian alokkaat tuijottivat minua kohti sulkeiskentältä.
Vaimea karjuminen kuului varmasti heidän korviinsa asti.

Ympäristömafia

Sovitan vuoden ’81 ruskean taunukseni parkkiruutuun, jonka joku muu on maksanut. Laitoin auton tyhjäkäynnille jo puoli viideltä aamulla, eli suurinpiirtein kaksi tuntia sitten. Kyseisen koslan sisälämpötila oli edelleen -15 astetta. Kävelen kohti kasarmia. Sulkeiskentältä kuuluu piristävä dialogi. Sotilaallisen otteen itsestään menettänyt opistoupseeriluutnantti sekä vänrikki Turvo pitävät alokkaille sulkeisia. Olen täysin varma, että päällikkö laittaa nuo kaikkiin koulutuksiin taistelijapariksi, ihan vaan jotta voi seurata taaempana luutnantin hermoromahduksen kehittymistä. Itsekin tavallaan nautin tästä.

”NYT SE TURPA VIHDOIN KIINNI JUMA-LAU-TA! KOITA NYT SAATANA KESKITTYÄ EDES HETKI!”
”Mutta herra luutnantti, olen melko varma että yksi niistä hieroi nenäänsä käännöksen aikana…”
”OLEN AIVAN LOPPU! MITÄ HELVETIN MERKITYSTÄ SILLÄ ON JOS KERRAN ASIAAN PUUTTUMINEN VAATII KYMMENEN MINUUTIN PALOPUHEEN AIHEESTA NENÄN HIEROMINEN SULKEISISSA?!”
”Mutta herra luutnantti…”
”MIKSI MINÄ OLEN IDIOOTTIEN YMPÄRÖIMÄ?! MIKSI!!”

Hymyilin sisäisesti.

”HÄIVY ELÄMÄSTÄNI! ANNA MINUN JO OLLA!”

Luutnantti käveli pää täristen defenderiin, laittoi nortin huuleensa ja painoi webaston päälle.

Aamun episodista saamani euforia kuitenkin karisi heti kun törmäsin päällikköön kahvihuoneessa.
”Kato, mitä ympäristöfakiiri? Muista olla kymmenen minuutin päästä siellä auditoriossa.”
”Herra kapteeni?”
”Laitoin sun nimes yksikön ympäristönsuojeluvastaavaksi tohon yhtymän ympäristönsuojeluohjelmaan. Käyt pari kertaa kuukaudessa muitten ympäristöjesuiittojen kanssa palaveeraamassa ja kehittämässä maavoimien ympäristöhaittojen minimointia.”
”Mitä vittua? Mulla olis töitäkin.”
”Naama umpeen ja auditorioon.””

Lähdin heti kohti auditoriota. Kun suljin kahvihuoneen oven, olin melko varma että kuulin päällikön nauravan ääneen.

Olin istunut jo kolme tuntia auditoriossa kuuntelemassa kun joku paikallisen ympäristömafian mummo sössöttää suustaan paskaa auditorion mikrofoniin. Ainoan lohdun kurjaan kohtalooni saan kun katselen ympärilläni istuvia kärsivän näköisiä kapiaisia. Ainoat, jotka eivät näytä kärsivän, ovat ympäristömafian mummo, joka kieltämättä kävelee kuin tekisi kuolemaa, sekä koko ympäristöhankkeen alullepannut majuri.

Katsahdin muistiinpanovihkoani, johon olin alitajuntani ohjailemana piirtänyt huomaamattani kersantin, joka on juuri puraisemassa syanidikapselia. Ei saatana. Tämä tilaisuus kestää vielä ainakin kolme tuntia. Miten tämä paskanjauhaminen edistää yhtään mitään? Jospa esittäisin saavani sairaskohtauksen? Jaha, sekin tilaisuus taisi mennä sivusuun; taaemmalla penkkirivillä istunut jääkärikomppanian vääpeli näyttää parhaillaan käyttävän sairaskohtauskortin. Vittu. Onnekas paskiainen, nyt sitä kannetaan pois.

Jospa vajoan kenenkään huomaamatta penkkien alle ja ryömin seinustalle, jossa on sulaketaulu, josta napsautan virrat pois ja pimeyden turvin katoan paikalta. No niin, sekin juna meni jo. Edessäni istuva ympäristömajuri huomasi aikeeni ja nyt se vilkuilee minua.

Tilaisuus oli kestänyt viisi tuntia kun ympäristömummon suusta tuli löysän paskan seassa sanat ”Ja kello onkin jo sen verran että lopetellaankin tämä tilaisuus…”

Jostain hämyisestä nurkasta kuului onnellinen ”JES!!!”

Kunnes mummo jatkoi lausettaan ”…ja otetaan seuraava tapaaminen heti ylihuomenna samassa paikassa…”

Samasta nurkasta kuului ”MIL HELVETIL??!!”

”…kiitos kun olitte innokkaasti mukana. Pyritään pitämään tapaaminen aina jokaisen parillisen viikon torstaina. Kiitos.”

Jahas. Ennustan että parillisten viikkojen torstaihin tulee iskemään melkoinen piikki sairaspoissaoloja.

Sairaspoissaoloista puheen ollen, opistoupseeriluutnantillamme hitsasi kiinni jo aamupäivällä. Lienee poissa loppuviikon.

Bend over, here it comes again

Kaikki on suunniteltu paperille hyvissä ajoin ja jälleen tästäkin saapumiserästä tulee se paras saapumiserä vuosiin. No joo, miksei…

Seurasin tuoreiden alikersanttien vetämää rastikoulutusta yksikön lähimaastossa. Olen selvästi loman tarpeessa. Tuoreat alikersantit selvästi tietävät olevansa nyt ”johtajia”. Jos kuulen vielä kerrankin jonkun huutavan puoliääneen, vokaaleja luonnollisen epäluonnollisesti venyttäen, kommentteja alokkaiden suorituksista, niin haen esikunnasta sotilaspassini ja lähden reserviin. No en sentään. Tätä kestää seuraavat kolme viikkoa ennen kuin ”johtajat” rauhoittuvat kun uusien kulmarautojen uutuudenviehätys vähän haalistuu. Jolloin sitten Haminasta tuleekin bussilastillinen kokelaita VITUN VITTU TÄMÄ EI LOPU ENNEN E-KAUTTA HELVETTI!

Jälkimmäisen huusin ääneen.

Vieressäni seisoi mies, jolla oli juuri pari viikkoa sitten kokelaan salmiakit vaihtuneet yhteen kiiltävään ruusukkeeseen. Vänrikki Turvo.

Olin täysin kypsä ympärilläni vallitsevaan varusmiesjohtajien ”sotilasjohtamiseen” ilman Turvon läsnäoloakin.

”…ja justiinsa kun miettii tässä näin kun katselee uusien alokkaiden runnuttamista niin tulee väkisinkin mieleen Raatteentiellä motitettu divisioona ja sen tuhoaminen…”

”Aha.”

”Niin että sitä vaan että SIELLÄ ON VARMAAN OLLUT MELKOISEN KOVA MEININKI!”

”Tota… joo… Turvo, sulle on puhelu kahvihuoneessa.”

”Minulle? Mahtaa olla jotain tärkeää.”

”Joo, kannattaa mennä heti. Ja kato puhelun jälkeen että alokkaiden koulutuksenseurantataulukko on edelleen samassa paikassa. Tee itse asiassa tuplavarmistus.”

Turvo lähti juosten yksikköön.
Tuo nuori sotilas on varsin kelvollista seuraa. Siis silloin kun se nukkuu tai minä olen kännissä. Harmi ettei kumpikaan toteudu tällä hetkellä.

”JA SE KERTASINKO RÄJÄÄÄHTÄÄÄ AMPUMAKUNTOOOOOON! EI OOOOO KIVA, KUN SE VIHOLLISEN RYNNÄKKÖVAUNU AMPUUUUUUUUU, TEITÄ KOHTI, JA TE NYSVÄÄÄÄÄTTE SEN KESSSSIN KANSSA!”

Nyt riitti, voi saatanan saatana. ”Alikersantti tänne!”

”Herra kersantti?”
”Kokelas Turv… Eikun siis vänrikki Turvo odottaa teitä yksikössä. Asia liittyy koulutuksenseurantataulukkoon.”

Menin itse vetämään kertasinkorastia… Ja 5 minuuttia myöhemmin:

”EIKUN ET SAATANA LAITA SITÄ SINNE! KOITA NYT PERKELE!”
”Mutta herra… herra… herra luut… herra vääp… kun se ei vaan aukea”
”NO MUTTA EIHÄN SE JUMALAUTA AUKEA KUN KERRAN REVITTE SITÄ SINKO PARKAA VARUSTEISTA! JA OTTAKAA NYT HERRAN TÄHDEN SE KYPÄRÄHUPPU POIS SILMILTÄ! JA MISSÄ TEIDÄN RYNNÄKKÖKIVÄÄRINNE ON??”
”Herra konstaapeli, jätin sen tuonne missä näitä sinkoja jaettiin…”
”VOI NYT JO SATA TELEPAATTISTA PERSVITTUA!!”
”…herra komissaari jatkanko rastisuoritusta vai haenko pyssyni?”
”JATKA!”



”MITÄ VITTUA SINÄ OLET TEKEMÄSSÄ?!?!!”
”…herra ylikornetti, en kyllä itsekään enään tiedä…”

Lähdin kohti yksikköä hakemaan sen vokaaleja venyttävän alikersantin jatkamaan sinkosirkuksen tirehtöörinä. Huomaan, että vuosilomien säästäminen parempaan hetkeen kostautuu kun pitäisi olla pitkähermoinen…
Päästyäni yksikköön avaan kahvihuoneen oven. Keskellä huonetta seisoo kaksi äskettäin valmistunutta kandiluutnanttia hiplaamassa toistensa arvomerkkejä.

”Haha, sulla on ne enemmän vituillaan!”
”No eihän oo hehe! Sulla ne on tolleen pisin poikin hihi!”
”Mut sulla ne ei oo ees samassa linjassa hoho!”
”No mut sun arvomerkeistä toinen ruusuke on väärinpäin hihi!”
”No mut…”

”Pahoittelen herrat luutnantit että keskeytän naamiohuvinne, mutta eikö teillä saatana ole mitään töitä?”

Astelin ensimmäiselle vapaana olleelle tietokoneelle ja lähetin neljän viikon vuosiloma-anomuksen eteenpäin. Ei varmana mene läpi. Vittu. Puin henkisesti nyrkkiä.

Elätin kuitenkin toiveita vuosilomasta aina työpäivän loppuun asti, jolloin kotimatkalleen lähdössä ollut perusyksikön nihilistinen päällikkö käveli minua vastaan käytävällä.

”Hait sitten vuosilomaa?”
”Kyllä herra kapteeni, olisi vähän remonttihommia ja muutenkin on jäänyt pitämättä…”
”BUHAHAHA! Ei mihenkään, jumalauta…”

Päällikkö käänsi selkänsä ja käveli kohti ulko-ovea. Saatanan järjestelmä, tai siis BOHICA…

28 päivää myöhemmin

”No niiiin vässykät! Minä olen vänrikki Turrrrrvo! Olen tämän komppanian uusi sopimussotiiiilas! Seurrraaaaavaksi, lähdetään hakemaan vähän varusssteita!

ASENTO!

KÄÄNNÖS OIKEAAN PÄIN!

TAHDISSA MARS!”

No kyllä. On uuden saapumiserän palvelukseenastumispäivä ja tuo pihalla räyhäävä, intoa täynnä oleva reservin vänrikki, on uusi sopimussotilaamme.

Puolituntia myöhemmin…

Turvo istui kahvihuoneeseen ja avasi keskustelun. ”Ei hitto, mikä noita alokkaita vaivaa? Asennossa seisomisesta lähtien ne ei osaa mitään. Yksi ei erottanut oikeaa vasemmasta ja kukaan ei osannut marssia tahdissa! Tää on ihan hirveä saapumiserä varmaan. Jotain vammasia kaikki. Miten ihmeessä tähän on tultu?”

Lihava ja kalju opistoupseeriluutnantti käänsi sanomalehdestä sivua ja vastasi puoliääneen. ”Johtuisko siitä että ne on ollut palveluksessa puoli tuntia?”

”No kyllä ainakin silloin kun minä astuin palvelukseen niin…”

En kuunnellut Turvon lausetta loppuun. Minulle muistui vain mieleen se hetki, kun Turvo oli itse jäänyt puoli vuotta sitten lukkojen taa aseputkaan. Meinasin ottaa asian puheeksi, mutta päätin säästää sen johonkin parempaan hetkeen.

Turvo oli todella levottoman oloinen. Se joi varmaan kuudetta kuppia kahvia. Töissä oltiin oltu vasta kaksi tuntia.
Nostin jalat pöydälle ja uppouduin selaamaan kännykällä iltapäivälehden sivuja. Turvo hölisi taustalla levottomia. Poika on juonut selvästi liikaa kahvia.

”…ja kunnolla runtua ainakin annan. Ei mitään lepsuilua vaan alusta asti. Pitäskö mennä kattomaan niitten tuvat illalla? Ja muutenkin että mikä on meininki…”

Vilkaisin sivusilmällä opistoupseeriluutnanttia, joka normaalisti pitää malttinsa vaikka taivaalta sataisi siivekkäitä irtomulkkuja. Mitä helvettiä? Sen naama punottaa. Tätä hetkeä olen odottanut siitä hetkestä kun itse olen ollut tuon ukon joukkueessa varusmiehenä. Ei helvetti. Pakko sulkea kännykän selain ja ottaa videokuvaa; se aikoo suuttua.

”…ja kyllä se niin on että kuria pitää olla alusta asti. itsekin silloin er uu koossa…”

”NYT VITTU SE TURPA KIINNI JA RAUHOITU JUMA-LAU-TA!!!”

Kahvihuone hiljeni totaalisesti. Turvo hörppäsi kahvia vältellen katsekontaktia kehenkään. Hienoa että niillä synkkaa.
Nappaamastani videoklipistä saadaan varmasti perinteinen vetonaula yksikön työhyvinvointireissuihin.

Seuraavana aamuna raahauduin työmaalle. Pitäisi mennä vetämään ekat sulkeiset alokasjoukkueelle. Kiinnostukseni lienee samassa paikassa kuin leikatut puolustusmäärärahat, eli jossain ihan muualla. Sanoin äskeisen ääneen, jolloin Turvo hyppäsi jostain kulman takaa naaman eteen. ”Herra kersantti, jos vaan hiukankin siltä tuntuu niin minä menen!”

Vänrikin innostunut hymy ärsytti minua ehkä hieman.
”No mene”

Olen melko varma, että olin näkevinäni Turvolla turvotusta puntissa, kun hän särmäsi lakin päähänsä peilin edessä. Aivan sama. Nyt mulla on kaksi tuntia aikaa tehdä paperihommia pois jaloista.

Olin juuri saanut valmiiksi tarvittavat kalustolistat oman joukkotuotantojoukkueeni osalta, kun Turvo ryntää kahvihuoneeseen.

”Tosi siistiä, hitto että oli siistiä! Mä olin siinä niinku joukon edessä ja…”

”NYT SE TURPA KIINNI JUMA-LAU-TA!!!”

Opistoupseeriluutnantti keskeytti.

Ihan sama. Illalla päätin käydä kerholla juomassa parit rentouttavat. Istuin hämyisimmässä nurkassa kuunnellen jukeboxista Irwiniä, kun kuulen tutun äänen. ”Herra kersantti, voinko liittyä seuraan?”

Turvo. Olin kyllä melko varma että se ei juopottele. Ilta oli ilmeisesti ihan ok. Ainakin kun jälkikäteen katselee tilitapahtumia, niin viina lienee virranneen. Muistan myös etäisesti, että olimme ottaneet taksin ja menneet itsemurhayksiööni nauttimaan lisää alkoholia kerhon valomerkin jälkeen. Seuraavana aamuna oveeni oli pistetty nastalla lappu.

”Olisi kiva joset kuntelisi sibeeliusta aamu yöllä koska meillä lapset eivät voi nukkua t: asunto 2 b4”

Ilmeisen isänmaallinen ilta siis ollut. Taloyhtiön saunassa oli vielä aamupäivällä 60 astetta lämmintä. Ja tölkkejä jätesäkillinen. Alan uskoa, että Turvon kohdalla kaikki ei ole vielä menetetty.

Näkökulmia

Näkökulma 1:

On aliupseerikoulun ampumaharjoitus. Inttiä olisi vielä jäljellä jotain 2 kuukautta 7 päivää ja 11 tuntia, sitten vänrikkinä reserviin. Mutta kukapa noita laskee… Olen AUKin santsarikokelas. Omasta vapaasta tahdostani. Tänään ollaan joukkueen kanssa lähinnä nukuttu nuotiolla koska muutakaan ei ole ohjeistettu. Illalla olisi ryhmän puolustusammunnat pimeällä ja luppoaikana piti olla oheiskoulutusta. Ohjeet piti tulla tuolta mulkulta, joka istuu defenderissä sopparivänskän kanssa ja ilmeisesti selaa kännykällään nettiä. Se on istunut siellä jo pitkälle kolmatta tuntia. Tihkusade on kastellut kaikki vaatteet. Tässä kohtaa on ihan turha enää pukea sadevehkeitä päälle. Miksi vitussa en mennyt vemppaan kun siihen edellis aamuna oli mahdollisuus? Nyt jos menen kosiskelemaan kenttäsairaanhoitajaa, niin se lyö minulle korkeintaan kourallisen buranaa ja kostoksi mittaa lämmön perseestä.

Defenderin torvi soi kaksi kertaa. Se on merkki siitä että joukon johtajan olisi parempi jo olla siellä.
Juoksen defenderin suuntaan niin nopeasti kuin pystyn.

”NOPEAMMIN!”

”Herra kersantti, kokelas Turvo, käskystä paikalla!”

”No niin, mikäs meillä on nyt sitten tilanne?”

”Joukko on nuotiolla huoltamassa. Itse odotan edelleen niitä ohjeita.”

”Vai niin. Öljytkää telttojen maakiilat ettei ruostu. Ja yksikään pultsari ei pue pakkastakkia päälleen. Vielä on jumalauta 13 astetta lämmintä. Kaikki kuntoon!”

”Käskystä! Voinko poistua?”

”Hus!”

Kävellessäni takaisin nuotiolla nukkuvan joukkueen suuntaan, kuulen kuinka defenderistä alkaa kuulumaan tuttu surina. Se laittoi webaston päälle. Toivottavasti ei vilustu kun on muutenkin niin rankkaa.

Näkökulma 2:

Ei hitto. Kui leebenii. Onneks menin aukkiin. Hitto tänäänkää ei olla muuta tehty ku paistettu makkaraa. Pitäskö koittaa rukkiin vittu? Ton mein koksunkaan ei tartte juuri mitään tehdä. Nyt se juoksee vaan tonne deffulle kun kessu tööttäs. Ei perkele. Siellä ne vaan jauhaa paskaa keskenää. Iha varmaan kessu pyytää sen sinne lämpimään autoon istuu ja tarjoo kahvit. Ei juku. Koksuille ja muille santsareille se on just tommonen rento, mut meille se huutaa ihan saatanasti esimerkiks asekäsittelys ja sulkeisis. Yks kuski kerto, et kessu olis jo vääpeli, ellei se ois pari vuotta sitten kännissä kuristanu yhtä viestimiestä joka oli apupässinä ja asemäärä ei täsmänny yksikössä. Mä en halua ikinä apupässiks…
Ens viikonloppuna velvit… kaljaa… ehkä vähän tissejäkin… Pari kuukautta ja oon alikessu, sit on leebenii… tissit… Pitäskö koittaa rukkiin vittu.

”JOUKKUE!”
Täytyy vissiin nousta ylös. Missä vitussa mun rynkky on… Tossa.

”NOPEAMMIN!”
Ei jumalauta toi Turvo on kyllä kova jätkä.

”OPPILASJOHTAJAT KOKOON!”
Haha, kärsikää paskat. Muut ottaa leebenii kun oppilasjohtajat saa runtua koksulta.

”SE VIIMEINENKIN SIELTÄ NYT VAUHDILLA TÄNNE!”
Se kattoo mua. Ei saatana, ei helvetti, mä oon oppilasjohtaja. Ihan paskaa.

”Laitatte teltat alas ja öljyytte aseöljyllä kaikki maakiilat ja työkalut. Aikaa öljyämisen aloittamiseen 10 minuuttia. Kysyttävää? Toimikaa.”

No voi vittu mitä paskaa. Koko ajan joutuu tekemään kaikkee turhaa. Ei perkele… Ulospääsy ois tossa… Sirra ja kenttis. Meen vittu vmtl…

”Herra kokelas, oppilas Kurvonen, olisi asiaa kenttäsairaanhoitajalle.”
”Menkää”

Nyt pitää skarpata. Muista; oikee polvi, oikee polvi, oikee polvi, oikee polvi, velvit, kaljaa, tissi, oikee polvi…

Näkökulma 3:

”No niin vänskä, kattele joukon perään niin mä vien ton yhden varuskuntaan. Täytän samalla termarin.”

Starttaan defenderin. Yksittäinen oppilas istuu takapenkillä poissaolevan näköisenä. Oppilaan nenästä valuu vähän räkää.
”No mikäs nyt iski kun toiseksi viimeisenä päivänä tuli lähtö kasarmille?”
”…tissit”
”Mitä?”
”Herra kesantti, tuo oikee polvi on jo jonkun aikaa ollut tossa”
”Ok ok…”

Nuha polvessa.

Näkökulma 2:

Eivvvitt… Ensin kusetin kenttistä ja kessukin osti tän. Miksei kukaan muu ole tätä ennen keksinyt. Olen varmaan nero. Kohta on velvit.

Näkökulma 3:

Loppu harjoitus meni ihan hyvin. Opp Kurvosen jälkeen oli enää kaksi vastaavaa reissua varuskuntaan.
Kotiin päästyäni laitoin saunan tulille sekä join 17 olutta. Rentouduin siis sammumalla olohuoneen matolle, saunassa käymättä.

Takaisin palvelukseen

Kävelen katkokävelyä kohti vuoden ’80 Ford Taunustani. Tärisevin käsin asetan avaimen virtalukkoon ja käynnistän ”auton”. Uskon puhtaasti että perusyksikön päällikön pitää olla jonkinlainen sadisti, koska hän varaa aina työhyvinvointi-iltaa varten toimiupseerikerhon saunan sunnuntaiksi ja jättää itse saapumatta kyseiseen viinaseminaariin. Maanantai aamulla hän sitten vittuilee koistista kärsiville alaisilleen, kuin sinkkiämpäri konsanaan.
Auto pitäisi tankata, mutta laiskuuttani ajan riskillä pelkillä höyryillä.
Olen ensimmäisenä töissä, mikäli emme ota laskuihin mukaan päällikköä, joka virnuilee tupakka huulessa komppanian kulmalla. ”Haha, vitun juoppo, onko horkka, hä?”
”Huomenta vaan herra kapteeni…”
Minulle ei tullut yllätyksenä, että joukkuetta johtava kokelas ei ollut tehnyt mitään perjantaina käskemistäni valmisteluista aamun koulutusta varten.
Käsken kyseisen kokelaan toimistoon.
”Käskystä paikalla”
”Missä on se kuorma-auto, jonka käskin pakata kalustolla, joka möllöttää edelleen varastossa, vaikka kaluston pitäisi möllöttää kuorma-autossa?”
”Herra kersantti, kuorma-autoa ei voitu hakea koska joukkueen kuskit ovat DDR-koulutuksessa.”
”No nyt ollaan jännän äärellä.”
”Herra kersantti, saanko pyytää teitä tarkentamaan?”
”Minun ruskea Taunukseni on tehty itä-saksassa”
”Selvä…tota, joo…”
”Eli niillä on ADR-koulutus tänään?”
”Joo, ADR-koulutus. Se loppuu tältä päivältä yhdeksältä.”
”Mars”

Toimiston oveen koputetaan. Sisään astelee siviilipukuinen huonoryhtinen nuorimies.
”Teidän ylhäisyytenne, tulin jatkamaan palvelustani”
”…Okei?”
”Tahtoisin syömään!”
”Mitä kosmista vittua?”

Isäntä ojentaa minulle nuhjuisen palvelukseenastumismääräyksen. Ihan satavarma en voi olla, mutta kalpea iho, punoittavat silmämunat, lautasen kokoiset pupillit ja harhaileva katse vihjailivat minulle, että kyseisellä miehellä on joko pahempi kanuuna kuin kaikilla tämän toimiston kantasioilla yhteensä, tai sitten puhutaan muista päihteistä.

”Minulle annettiin tällainen lappu”
”Selvä. Palautellaanpa mieleen että teititellään joo, mutta puhuttelu aloitetaan herralla ja minä olen kersantti, en kuningas.”
”Herra konsonantti, anteeksi, mutta siitä on aikaa kun olen ollut täällä viimeksi.”

Mies kumartaa.

”No niin, vääpeli löytyy viereisestä toimistosta. Esittäkää palvelukseenastumismääräyksenne hänelle.”
”SELVÄ! HERRA KORNAALI!”

En ole lääkäri, tai muutenkaan näistä asioista päätä, mutta tuo mies ei montaa päivää tälläkään reissulla täällä vanhene.
Mies lähti. Toimistossa tuoksui pikaliima.

Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Kello tuli neljä ja pääsin vihdoin lähtemään.
Pääsin noin 300 metriä pääportista, kun Taunuksesta loppui bensa.

Er uu koo

Istuin toimistossa ja tuijotin ikkunasta pihalle. Taivaalta satoi vettä kaatamalla. Alokkaat järjestyivät kasarmin eteen ruokailuun siirtymistä varten. Pakkiruokailu takapihalla, parasta mitä valtio voi vesisateessa tarjota. Sotilaallisen otteen itsestään menettänyt opistoupseeriluutnantti hieroi isoa vatsaansa ja sanoi, että jos tuo vesisade loppuu, niin mennään takapihalle syömään. Sade loppui ja siirryimme pahvilautasten kanssa takapihalle. Alokkaat olivat ottaneet jo osansa ruuasta ja aloimme lappaamaan hernekeittoa lautaselle. Läheisen puun alla istunut sotilaskuljettaja otti esiin jälkiruokajugurttinsa ja repäisi siitä kannen auki. ”Vittu näitä intin jugurtteja, purkki halkes…” Gonahtanut opistoupseeriluutnantti pyyhki ajamattomista viiksistään hernekeittoa ja käveli kuskin luokse. ”Joo, me ollaan ihan vittuuttamme tilattu valiolta niitä jugurtteja, joista halkeaa purkki kun sen aukaisee.”

Lusikoin lautaselta hernekeittoa, jossa oli noin kolme hernettä yhtä vesilitraa kohti. Keittiöemäntä on antanut kaikkensa ja tehnyt rakkaudella parastaan.

Jossain kauempana kukkui käki. Viimeisenpäälle kova perseennuolija alokas tuli luokseni. ”Herra kersantti, mikä on tuo eläin joka tuolla kukkuu?”

”Se on sellainen kuin painu vittuun”

Tänään minua ei kiinnosta mikään. Onhan kuitenkin maanantai ja viikonloppuna yökerhon tiskillä vaalimalla hankittu krapula huutaa saatanan lujaa pääni sisällä. Fiilistäni ei yhtään edesauta se, että upseerikokelaat olivat saapuneet edellisenä viikonloppuna.
”No niiiiiiiin, otetaan se lakki pois päästä kun syödäääääään! Se luha ei raavi sen pakin pohjaaaaaa! Vihollinen kuuuuuleee! Meillä Haminassa ei saatana ollut edes pakkeja! Meille kaadettiin hernekeitto maahan ja siitä me käpyjä hyväksikäyttäen syötiiiiiiin, suoraaaaan maaaaaasta!”

Kyllä, hän on upseerikokelas Turvo. En halua valittaa, ja ehkä negatiivinen mielialani upseerikokelaita kohtaan johtuu siitä, että heidän saapuessaan takaisin perusyksikköön, on takana aina parin viikon joululoma tai kuukauden kesäloma. Kuten nytkin. Se kiekuminen ja ”ERUUKOO”-honori nyt vaan saa krapulaisen mieleni raivon valtaan. Opetetaanko tuo vokaalien venyttäminen ja väkinäinen huutaminen erikseen parin viikon kurssina noille vai mitä vittua? Ei minun aikanani.

”Korpossa syööödääään! Ei oo kivaa kun olette perseellänne maaaaassa, kun vihollinen yllättäääääää!”
”Turvo!”
”Herra kersantti!”
”Teille on puhelu päivystäjän kerroksessa”
”Sain!”

Kok Turvo lähti juoksemaan kasarmille. Hetken rauha.

Töitten jälkeen on pakko mennä kerholle ja juoda krapula pois. Teen henkistä kuolemaa. Hikeni haisee aivan viinalle, enkä jumalauta tiedä paljonko tuli laitettua rahaa palamaan. Idiootti.

Kerron lisää upskok Turvosta kunhan krapula helpottaa. Nyt ei jaksa.

Sumun nussintaa

Jotta pääsisit oikeaan mielentilaan, klikkaa tämä soimaan taustalle. Kiitos.

On toukokuu. Taivaalta tulee räntää. Istun land roverissa ja tappelen blaupunktin nännimankan kanssa. Joku kolmisormiapina on onnistunut jumittamaan kasettipesään c-kasetin siten, ettei se tule ulos ja radiokanavat eivät kuulu. Harjoitusta on kestänyt vasta kaksi päivää ja olen jo täysin valmis lähtemään kotiin. Noin 50 metrin päässä on harjoituksen pääkouluttajan auto. Uudenkarhea toyota hilux. Siellä toimii ihan varmasti radio. Ja siellä on saletisti webasto. Olen aivan varma, että kun land rovereita tilattiin aikoinaan briteiltä, niin tilausta suunnitellessa ajateltiin että näillä ajetaan pari vuotta, jonka jälkeen niistä tulee kuraportaan autoja, eli koko tilaus oli homonkosto kouluttajaportaalle.

Pääkouluttaja, harjoituksen johtaja sekä pataljoonaupseeri seisoskelevat sadetakit päällään pääkouluttajan hiluxin edessä nussimassa sumua. Ja sumun nussiminenhan on tyypillistä kapiukkojen laumakäyttäytymistä. Jos jossain on auton konepelti, alkaa sen äärelle pikkuhiljaa kerääntymään kapiaisia nussimaan sumua. Sumun nussiminen on vähäsanainen toimitus. Kellään ei oikeastaan ole mitään asiaa. Seistään ringissä ja kaikki siirtävät kehonsa painopistettä vuoron perään kantapäiltä päkiöille ja aina painopisteen siirtyessä lantiota hieman heilautetaan eteenpäin. Kädet ovat joko housuntaskuissa tai rennosti ristissä etu- tai takapuolella kehoa. Päätä kuuluu käännellä silloin sun tällöin eri suuntiin, ikään kuin maastoa tarkastellen. Sallittuja lauseita ovat muunmuassa ”on kevät jo pitkällä…” ja ”lounas tulee kai pian…”. Jokaiseen lauseeseen vastataan ”kyllä kyllä…” ja sitten ollaan taas hiljaa vähintään kaksi minuuttia sumua nussien. Itsekin voisin liittyä sumun nussimisrinkiin, mutta päivän pätemiskiintiö ei taida olla vielä täynnä. Pätemiskiintiöön kuuluu huomauttaa pari kertaa päivän aikana joukon kouluttajalle jostain vähemmän tai vielä vähemmän relevantista yksityiskohdasta.

Räntäsade loppui. Harjoituksen johtoporras riisui sadetakit hiluxiin. He kerääntyivät takaisin konepellin ympärille nussimaan sumua. Kasettipesään jumittunut Tauskin kasetti alkoi jo hieman kyllästyttää. A-puoli loppui. Vastentahtoisesti kelasin sen taas alkuun. ”Sinä vain” alkoi jälleen alusta. Kaadoin termarista kahvia kuppiini. Lähistöllä oli toinenkin land rover. Sen etualalle oli kerääntynyt rivikouluttajia eli nuoria aliupseereita ja kandiluutnantteja. Hetken mietein että jospa menisin sinne, olisi ainakin jotain seuraa. Siellä sumun nussiminen on hieman levottomampaa. Joku on koko ajan äänessä. Välillä joku lopettaa sumun nussimisen ja tekee parikymmentä punnerrusta. Toinen teroittaa puukkoa ja yksi jauhaa samoja vitsejä päivästä toiseen. ”Mitä yhteistä on kaalikeitolla ja anaaliseksillä?” Huoh, kerroit ton jo eilen… Ja edellispäivänä. Jätän siis väliin rinkiin liittymisen.

Huudan kokelaan luokseni ja käsken häntä istumaan auton kyytiin. Laitan Tauskin vähän hiljaisemmalle.

”No niin, kerrataas… Toimenpiteet uudella alueella ennen joukkueen ryhmittymistä?”

”Herra kersantti, plaaplaaplaa, plaa plaa, plaa plaa plaa, plaa”

”Hyvä… entä suojaava partio? Missä vaiheessa asetetaan?”

”Herra kersantti, mielestäni mainitsin asiasta heti alussa.”

”Aivan, joo… Meni vähän ohi. Tota noin… Seuraavaksi syödään. Ruokailuaikaa 20 minuuttia siitä kun sapuska on saapunut. Mars.”

Lounaan jälkeen tiedossa oli vähän maalitoimintaa. Komennusmiehet hyökkäisivät kahden ryhmän voimalla ryhmitykseen. Seurasin joukkueeni toimintaa puolustuksessa.

Koko maalikeissi meni aivan reisille. Painopistealueita ei saatu vahvennettua, täydennysmiehet eivät toimittaneet patruunoita ja kaikki kusi totaalisesti. B-miehistä koostunut rosvolauma olisi tuhonnut koko komppanian. Annoin joukkueeni kokelaille kunnon rähinäpalautteen.

”Mutta herra kersantti, viestiyhteydet eivät toimineet.”

”Paskapuhetta! Tänne se radio!”

Otin joukkueen johtajan radion, laitoin kuulopuhelimen korvalleni ja kuuntelin. Radiosta kuului tuttu ääni. ”…no niillä on kato se yhteistä että jos on pienenä pakotettu niin ei enää vanhempanakaan maistu! HAHAHAHA!!”

Suuntaan katseeni land roveriin jossa istuu kaksi muuta kouluttajaa. Astelen auton luo ja avaan oven. Pelkääjän paikalla istuneen ylikersantin perseen alta pilkottaa kuulopuhelimen johto. Sikäli ei ole ihme että viestiyhteydet eivät toimi.

Kaksi päivää vielä. Sitten kotiin viikonlopuksi. Tuolloin aion viettää kaksi päivää kaljantaita. Parhaat päivät viikossa. Ensi viikoksi jälleen metsään.

Kravatti

Olin normaalia aikaisemmin töissä. Parkkeerasin polkupyörääni yksikön pyörätelineeseen kun havahduin siihen kuinka joku hakkaa ikkunaan. Katson äänen suuntaan ja näen ikkunan takana hätääntyneen ja ahdistuneen näköisen pataljoonaupseerin viittelöivän minua toimistoonsa. Kiidän rivakasti pataljoonaupseerin toimistoon.

”HERRA MAJURI!”

”KHHHHKHHHHKHHÄÄÄÄ!”

Prosessoin majurin sanomaa noin sekunnin verran, kunnes huomaan että hänhän on kuristumassa kravattiinsa. Yhdessätuumin, minä ja likimain hapenpuutteesta veltoksi vetänyt majuri, avaamme umpisolmua muistuttavan kravattisolmun.

”Vittu! Vitun ranskalaiset! Älä ikinä luota ranskalaisiin! Bon jour perkele, voit poistua.”

Kopautan kantapäät yhteen ja kääntyessäni vasemman kautta pois toimistosta, huomaan majurin tietokoneen näytöllä ohjekaavan ranskalaiseen kravattisolmuun.

Lähden kohti kahvihuonetta. Kahvihuoneen oven edustalla seisoo kaikkien tiedonjanoisten sankari, yli-innokkuuden absoluuttinen huippupiste, oppilas Turvo. Yritän väistää oppilaan kysymyspuheripulin loikkaamalla äkkiä takaisin käytävään.

”Herra kersantti!?”

”…voivittu…No, mitäpä sydämmellä tällä kertaa?”

”Sitä minä vaan tässä että kun meillä ER UU KOOHON lähtijöillä on se lähtö vasta yöllä niin sitä minä vaan että saadaanko me jotkut iltapalapussit tai mitenkä tuota kun meiltä jää iltapala väliin kun olemme siellä lähtökahvitilaisuudessa ja matka on kuitenkin melko pitkä istua siellä bussissa ja varmaan joillekin tulee siinä myös nälkä?”

Mielleyhtymä oppilas Turvosta kera ER UU KOOn loi mieleeni puistattavia etiäisiä tulevista haasteista seuraavalla alokaskaudella. Näin jo mielessäni pyyhekumin jättämän jäljen opp Turvon otsassa.

”No eikös se Turvo ole sillä tavalla että nämä tälläiset asiat kannattaisi esittää yksikön vääpelille? Minun murheisiini kuuluu teidän loma-anomuksienne puoltamatta jättäminen, tukehtuvan majurin pelastaminen ranskalaiselta kostajalta ja öiden valvominen koska en saatana uskalla nukkua viikonlopun jälkeen sillä makuuhuoneeni seinillä juoksee ilkeitä liskoja ja sängyn alta minua tuijottaa kaksimetrinen komodonvaraani joka odottaa sitä hetkeä jolloin ummistan silmäni jotta se voi kuristaa minut hännällään.”

”No mutta kun vääpeli tulee töihin vasta vartin kuluttua?”

”Hyvää matkaa ja antoisaa kevättä Haminassa…”

Menen kahvihuoneeseen ja juuri kun olen aloittamassa kahvinkeittämistä, soi puhelin. Jättäkää minut nyt jo jumalauta rauhaan! Vastaan puhelimeen. Se on pataljoonaupseeri.

”Herra majuri”

”Hae mulle uus kravatti”

”Mistä?”

”No mistä? Mistä niitä kravatteja nyt saa?! Haet sieltä uuden kravatin, jouduin katkasemaan ton vanhan…”

”Aivan. Mutta oletteko nyt ihan varma että haluatte minun hakevan teille uuden kravatin palveluspukuun? Ei niitä mistään varasto…”

”Saatana!”

”…lta saa. Kyllä herra majuri! Käskystä herra majuri!”

Saatanan järjestelmä!

Vaihtoehtoina oli ottaa firman auto ja lähteä 160km päähän virkapukineita valmistavan yrityksen sovittamolle tai sitten fillaroida kotiin hakemaan majurille kravatti joka kuului omaan harmaaseen palveluspukuuni. Päädyin jälkimmäiseen, koska en ollut ihan varma ajokunnostani.

Poljin kotiin. Krapulahiki teki vanan asvalttiin. Poljin takaisin. Kevätaurinko oli haihduttanut hien jo asvaltista. Enää en hikoillut. Koko kroppani oli kuivunut. Kusenikin oli varmasti muuttunut jo kiinteäksi. No onneksi ei ollut kusihätä.

Toimitin kravatin majurille.

”No niin, nopeata toimintaa, hyvä. Mitä olen velkaa?”

”No..”

”Hähähää!  Mitäs mitään jakotavarasta maksamaan!”

”Itse asiassa se ei…”

”Juu juu, hus ja töihin siitä! Ei tämä toimisto mikään rupattelukerho ole!”

Poistun toimistosta 40e köyhempänä, uutta kravattia ei valtio minulle tarjoa. Saatanan järjestelmä.

Astun pihalle yksikön ulko-ovesta ja ikkunasta lentää silputtu kravatti. Perästä kuuluu huuto. ”KHÄÄÄHHHH! Onneksi oli sakset lähellä jumalauta! Ens kerralla tuot sellasen kravatin missä on se solmu valmiina.”

Warfaces (Taistelija vai sotilas, osa 2)

Uskomaton päänsärky. Suuta kuivaa.

Katson lattialla olevia maastoasuja ja hämmästyksekseni huomaan maakuntajoukkojen kaarimerkin yhden maastotakin hihassa.

Saunasta kuuluu epävireisen huutokuoron esittämänä Vöyrin marssi. Kiskaisen saunan oven auki. Lauteilla istuu neljä risupartaista miestä heittämässä löylyä kiukaalle. Loput neljä ukkoa istuvat alasti takapihalla juomassa raakaa viinaa suoraan pullonsuusta.

”Mitä te teette täällä?” -Kysyn.

”Mitä tehhään? Saunotaan helvetti! Onko jossain lisää viinaa?”

”Eikun miten te olette tänne eksyneet?”

”Hä? No eilen kerholla paukuttelit henkseleitä että on tilipäivä, soitit tilataksin ja lähdettiin porukassa yökerhoon.” -Sammalsi selvästi joukon vanhin soturi. ”Niin että onko sitä viinaa hä?”

Istahdin sohvalle pähkäilemään sotasuunnitelmaa siitä kuinka pääsisin eroon näistä tyypeistä.

”BINGO! Täällä bingo! Löysin viinaa!” -Huusi viiksekäs soturi muille samalla nasauttaen auki litran suomi viinan. Oli ilmeisesti löytänyt sen pakastimesta.

”Eikun nyt painutte vittuun täältä!” -Ohjeistin kuuluvalla äänellä.

”Höpö höpö, kessu on hiljaa ja lähtee ylivääpelin kanssa ostamaan kaljaa. Tilaappa poika taksi!”

”Voi vittu…”

Kyseinen joukkio oli siinä määrin pätkässä, että nopean tilanteenarvion jälkeen päätin soittaa taksin ja pukea vaatteet päälle.

Istuin taksin takapenkille melkolailla ylipainoisen ja viinalta haisevan, todella humalaisen ja risupartaisen reservin ylivääpelin kanssa.

”…Se oli sillon kahdeksanviis ku oltiin tota kaukopartioharjotuksessa ja toi noin… Kahdeksanviis oli ja…säättänäm…” -Ylivääpeli horisi puoliääneen. Vodka valui suurilta osin hänen suupielistään partaa pitkin syliinsä aina kun hän otti ison naukun povaripullostaan.

Ylivääpelin silmät painuivat kiinni ja pää alkoi pilkkimään. ”VITTU! Oli kahdeksanviis kun oltiin kaukopartioharjotuksessa ja tota… säättänäm…” -Sotaparta jatkoi vastaavaa heräilyä ja tarinan iskemistä vielä pari kilometriä, kunnes hän päätti laittaa tupakaksi ja taksinkuljettaja joutui poistamaan meidät kyydistään.

Kaupalle oli enää onneksi vain noin satametriä matkaa. Todella pitkät satametriä kylläkin, sillä ylivääpeli päätti pysähtyä kuselle kahteen kertaan, jäädä pummaamaan tulta joltain nuorelta parilta ja poiketa pankkiautomaatille.

Matkan taittaminen oli häneltä sen verran vaivalloista, että päätin mennä itsekseni kauppaan ostamaan pari koria olutta. Harmi kun alko ei ollut auki. Olisi voinut ostaa lisää jäykkää ja juottaa ne vihdoin sammuksiin. Herättyään uuteen päivään, ne olisi huomattavasti helpompi häätää pois.

Otin lennosta uuden taksin. Kuljettajan kanssa poimeimme lähistöltä kyytiin ylivääpelin, jolle oli tullut sanaharkkaa paikallisen nuorison kanssa.

”Ei mitään rotia, ei tolkkua säättänä… Sillon kahdeksanviis kun oltiin ja kaukopartioharjoituksessa niin olis ollu… säättänä… kahdeksanviis oli vuos kun oltiin…”

Vihdoin perille päästyämme huomaan ilokseni että kaksi soturia on jo sammunut olohuoneen lattialle. Kämpässäni on aivan helvetin kova meteli. Istahdan keittiön pöydän ääreen ja avaan kaljan. Jään kuuntelemaan olohuoneesta kantautuvaa kovaäänistä keskustelua.

Numeroin keskustelijat allaolevaan dialogiin lukemisen helpottamiseksi.

1. -Saatana sää olet hieno mies, Veijo perkele!

2. -Ei oo aronpojalla paljoo sanomista jos minua vastaan joutuu helvetti! Kattokaas kun menee neljäkymmentä punnerrusta tosta noin…

3. -…Se oli kahdeksanviis ku oltiin ja tota… kaukoparttioharjotuksessa ja oli se kapteeni se tota se… säättänäm…

1. -Ei hitto sää olet kyllä hieno mies

3. -Kahdeksanviis tota ja noin…

2. -Sammuko se Olli jo hä? NUKUTKO SÄÄ OLLI HÄ?!

3. -…Säättänäm niin…

4. -Kolmosella lähtee perkele… yks, kaks, kolme…

3. -Kahdeksanviis…

4. -Auf der heide blüht ein kleines blümelein!

3. -Säättänä…

4. -und das heißt!

Kaikki: -EEEEERIKA!

Pari tuntia, pari tusinaa marssilauluja ja pari olutkoria myöhemmin olohuone vihdoin hiljenee. Seuraavana aamuna koko sotapartakatras on poistunut vähin äänin. Ja oli ne vähän vissiin koittaneet siivotakin. Keittiön pöydälle oli jätetty lappu.

”Oli oikein mukava tutustua kaltaiseesi reippaaseen nuoreen aliupseeriin! Toivottavasti törmäilemme vielä joskus. Keräsimme ukkojen kesken pienen kolehdin ylläpidostamme. Terveisin

Veijo, Olli, Simo, Kauko, Viljo, Pekka, Tuomo ja Arska

Heitin aviatorit päähäni ja lähdin polkemaan töihin kevätaamuisen auringon lämmittäessä vitutuksesta punoittavaa niskaani. En ollut keksinyt vieläkään vastausta perimmäiseen kysymykseen. Taistelija vai sotilas?

Taistelija vai sotilas?

Kaadoin paskan kahvini viemäriin ja lähdin kahvihuoneesta kohti varusmiesten kerrosta tarkastaakseni vanhemman saapumiserän tupien siisteyden. Ehdein ottamaan kolme askelta varusmiesten rapussa, kun eteeni syöksyy aliupseerioppilas.

”Herra kersantti, oppilas Turvo! Onko teillä hetki aikaa?”

”No onhan toki”

”No sitä minä nyt vaan että kun nuo vanhat tuolla puhuvat asioista milloin milläkin nimellä niin olenko minä nyt sitten taistelija vai sotilas?!?”

Kyseisen oppilaan kasvoilta paistoi puhdas vilpittömyys. Jos tilanne olisi ollut toinen, niin olisin ottanut tämän henkilökohtaisena vittuiluna.

”Niin siis mitä?”

”No kun nuo vanhat puhuivat tupakkapaikalla että me varusmiehet olemme taistelijoita ja vain palkalliset ovat sotilaita, että miten tämä juttu nyt sitten oikeasti menee?!”

Suoraansanottuna minua ei kyllä kiinnosta hevonvittuakaan kyseinen asia, mutta kohtalaisen hyväntahtoisena ihmisenä annoin vastauksen;

”Palataan asiaan”

Tarkastin tuvat ja ilmoitin päällikölle yksikön rappion tilan suullisesti.

Päin helvettiä, olen tehnyt kaikkeni

En ollut varma, että olisiko päällikön ilmeestä pitänyt lukea ”Hyvä kun tulit sanomaan, laitetaan kaikki kuntoon!” vai ”Vitun nilkki, mulla on tässä jo ennestään 12 esitutkintaa menossa.”

Iltapäivästä minun piti suunnitella oman joukkueeni J-kauden kuvioita, mutta pikatilanteen vuoksi päädyin valvomaan aliupseerikurssin JOKO-suorituksia. Tiesin jo aamulla että tämä keskiviikko ei tule päättymään tyyliin ikinä, mutta JOKO-paska murskasi kaikki haaveeni edes välttävästi hyvästä työpäivästä.

Seurasin oppilaiden toisilleen pitämää koulutusta ja santsareiden röökin polttamista ynnä ympäriinsä piereskelyä.

Oppilas Urpola veti osastolleen kertasinkorastia, kunnes yht’äkkiä yksi santsarikokelaista juoksee muodon eteen ja huutaa ”Osasto! Metsään haihdu!!!”

Mitäs vittua tuo nyt oli? -Kysyn heti kokelaalta. ”No alko vähä näyttää silt *niisk* et alkaa toi sotilaalline ote karkailee…”

No vitun hienoa. ”Katos kun meillä ER UU KOOSSA…” Tuon kuultuani vedin kokelasta ihan saatanan lujaa turpaan hänen oman rynnäkkökiväärinsä taittoperällä. Silloin heräsin. Onneksi omasta sängystäni. Olin todella helpottunut että JOKO-koulutuksen valvominen oli vain paha uni.

Huomasin myös, että nyt on sunnuntai, eteisen lattialla on noin 8 kpl m/05 maastopukuja ynnä sama määrä lomareppuja ja viinakaappi on melkein tyhjä. Joku heittää saunassa löylyä. Kello on 09:15

En saatana tiedä että mitä eilen on tapahtunut. Kerron tarinan loppuun kunhan tiedän lisää…

Pullantuoksua ja rumia sanoja

Näpyttelin huolellisen hitaalla kaksisormijärjestelmälläni aliupseerioppilaiden johtajatehtäväradan tuloksia tietokoneella taulukkoon. Koko aamun vatsavaivojaan valittanut varapäällikkö penkoi lääkintärepusta maitohappotabletteja toimiston nurkassa.

”Ai saatana… Olikohan se se kahvi…” -varapäällikkö valitti. Taustalla pauhaava radio ja varapäällikön väkinäinen yskiminen eivät peittäneet ääntä, jonka alkuperänä olivat hänen vatsavaivansa.

”Ne pitää tehdä samaan aikaan!” -Huusi gonahtanut opistoupseeriluutnantti toimistoserminsä takaa.

”Niin mitkä?” -Varapäällikkö kysyi hieman ärsyyntyneenä.

”No sun täytyy yskästä samaan aikaan kun pieraset että se pieru ei kuulu, eikä tolla tavalla että ensin herätät huomion yskimällä ja sitten vasta kanistat. Helvetti.”

Toimiston ovi aukeaa. Sisään lampsii hymyilevä kandi-luutnantti. ”No mutta! Täällähän tuoksuu pulla! Kenellä sitä on? Tulee ihan mummola mieleen.”

Varapäällikkö kääntää mitään sanomatta katseensa luutnanttiin, tuijottaa häntä hetken ilmeettömänä, jonka jälkeen jatkaa lääkintärepun penkomista. ”Vittu täällä mitään tabletteja ole.” Varapäällikkö poistuu.

On perjantai ja suussa napsuu jo suomalainen laatu-olut, pirkka lager, se joka myydään niissä sinisissä tölkeissä, mutta ennen viikonlopun lepoajan pyhittämistä, olisi vielä valvottava iltapäivän koulutus. Joukkueen kanssa pitäisi mennä harjoittelemaan rivistöajoa maastossa.

Puen ulkovaatteet päälleni ja astelen ulos. Joukkue seisoo ajoneuvojen edessä muodossa ja joukkueen vanhin tekee ilmoituksen. Olin antanut joukkueenjohtajalle määreet rivistömarssiajon toteutuksesta ja antanut kääntöpaikan karttakoordinaatit. Kuuntelin joukkueenjohtajan marssikäskyn.

”Kärkiajoneuvon suunnistajana toimii joukkueenjohtaja, joukkueen varajohtaja on viimeisenä tulevassa ajoneuvossa, matkan pituus noin 15 kilometriä, ajoneuvojen välinen etäisyys 200 metriä, etäisyys edellä ajavaan panssariajoneuvoon 300 metriä, risteyksissä käytetään vilkkukuittausta, ajoneuvorikon sattuessa pysätään tien sivuun, ohjataan takana tulevat ohitse ja ajoneuvorikosta ilmoitetaan varajohtajalle, joka ottaa yhteyden meikäläiseen. Kääntöpaikalla määrittämäni opasmies ohjaa ajoneuvot väistöalueelle ilmasuojaan. Varajohtaja tekee minulle ilmoituksen viimeisen ajoneuvon ajettua väistöön. Kysyttävää?”

Hyvä käsky. Mikään ei voi mennä vikaan.

Äijät ajoneuvoihin ja ajoneuvot mars liikkeelle. Itse hyppäsin joukkueenjohtajan ajoneuvon takapenkille.

Joukkueenjohtaja oli valinnut lyhyimmän, mutta melko haastavan reitin. Olimme kulkeneet noin 3 kilometriä ja kääntyneet kaksi kertaa, kun taas saavumme metsätiellä risteykseen. Kuski laittaa vilkun oikeaan ja jää odottamaan että takana tuleva ajoneuvo kuittaisi vilkulla että tieto on tullut perille. Ketään ei näy. Ketään ei näy vieläkään. Eikä vieläkään. Olimme nököttäneet risteyksessä kohta 10 minuuttia. Käskin kuskia kääntymään ympäri. Ajoimme takaisin reittiä jota tulimme. Ketään ei näy missään.

Silloin haukansilmäinen kuskimme huomaa metsikössä jotain. ”Hei, eiks toi ole meidän pannu?” -Kuski osoittaa hakkuuaukeata, jonka keskellä on kuin onkin, yksi rivistöömme kuuluneista panssariajoneuvoista. Vaunun johtaja seisoo noin 30 metrin päästä vaunusta kusella, rööki huulessa.

Avaan ikkunan. ”Mitä vittua!? Missä muut on? Teidän edessä oli kaks muutakin pannua ja yksi kuorma-auto!”

”Herra kersantti, me hukattiin kaikki jo tossa ekassa risteyksessä, ei vitunkaan hajua missä muut on!” -vaununjohtaja huutaa.

”Kusi katkee nyt, tumppaat sen helvetin röökin, hyppäät vaunuun ja johdat sen takaisin yksikön eteen!”

”Kyllä herra kersantti!”

”Ja vittu sää et saatana sano esimiehelle että vittu!”

Viimeisimmän sanottuani, hiljenen, menen itseeni ja mietin että mistäköhän johtuu että alaiseni käyttävät noin rujoa kieltä. Mistäköhän. Ajatukseni katkeaa ja huudan vielä varmuuden vuoksi perään ”VITTU!”

Palasimme yksikköön samaa reittiä kuin tulimmekin. Yhtään muuta rivistömme ajoneuvoa ei löytynyt matkan varrelta. Menen suoraan toimistoon ja lyön sopimussotilaalle kartan käteen. ”Tolla alueella on vielä kolme pannua, kaksi maastokuorma-autoa ja yksi maasturi, ajoneuvot sisältävät 18 todennäköisesti täysin eksynyttä varusmiestä. Hoida potti.”

Varapäällikkö istuu toimiston nurkassa kahvikuppi kädessään ja yskii väkinäisesti. Pataljoonaupseeri kävelee toimistoon. ”No mutta tuoksuukos täällä kotonaleivottu pulla?”

Kirjoitan työpisteelleni ison lapun.

Soittakaa jos syttyy sota. Lähden kotiin ja aion olla kännissä.

Turvo

Maanantai-aamuna töihin tullessani huomaan aliupseerikurssin seisovan kolmessa jonossa asesäilön edessä. Ilmeisesti olen ensimmäisenä töissä ja nyt pitäisi mennä aukaisemaan niille ovi ja laskea jäljellejäävä asevahvuus kunhan tuoreet aliupseerioppilaat ovat omat aseensa noutaneet.

Päivystäjä äkkäsi minut ja syöksyi perääni. Yrityksestä huolimatta en ehtinyt vetämään kahvihuoneen ovea kiinni ennen kuin päivystäjä saavutti minut. Saatanan saatana.

”Herra kersantti, komppanian päivystäjä, oppilas Turvo”

”Ei teidän mulle tarvi ilmoitusta tehdä”

”No siis sitä vaan minulla että olisiko mahdollista että saisimme tuon asesäilön oven auki että kurssi saisi hakea rynnäkkökiväärit että kun meillä alkaa sulkeiset seitsemänneljäkymmentäviisi ja että kurssi ehtisi sitten vielä ennen sulkeisia pukemaan pakkastakit tuvissa ja ottamaan lippaan valmiiksi esille ja järjestymiseenkin sitten olisi hyvä jäädä se vaadittu kymmenenminuuttia aikaa”

En ole jumalauta ikinä kuullut noin pitkää lausetta lausuttavan ilman että välissä vedettäisiin happea. En tosin kuunnellutkaan koko litanjaa alkua pidemmälle.

”On”

”Hyvä ja siis niinhän se on että nyt kun minulla on tämä päivystystehtävä määrätty tänään niin minunhan ei tarvitse itse tulla sulkeisiin vaan jään tänne yksikköön päivystämään näin ainakin minä itse muistaisin että päällikkö silloin päivystysoppitunnilla meille sanoi alokaskauden alussa silloin tammikuussa. Olihan se niin että tuota?”

”On”

Hain avaimen ja avasin asesäilön oven. Oppilaat hakivat aseensa ja siirtyivät tupiinsa valmistautumaan sulkeisia varten. Itse aloin päivystäjän kanssa laskemaan aseita. Sain aseet laskettua ja tarkistin vielä päivystäjän saaman tuloksen. Täsmää. Nyt kun asesäilössä satuin olemaan niin tarkistin vielä ettei ampumatarvikekaappiin ollut jäänyt mitään viime viikolta. Sammutin valot ja löin massiivisen rautaoven kiinni.

Ensimmäiset oppilassulkeiset menivät ihan mallikkaasti. Siis siinä määrin mitä tässä kohtaa koulutusta voi edes vaatia. Kurssin aukkisantsarit olivat selvästi sisäistäneet tehtävänsä oppilasjoukkueiden esimerkkitaistelijoina ja oppi-isinä. Toinen syljeskeli ja kaivoi muniaan koko sulkeisten ajan ja toinen tuijotti tyhjyyteen. Kolmas santsari kuulemma valmisteli harjoitussuunnitelmia kasarmilla.

Lounastunnille lähtiessäni, tuli toimistoaliupseeri ilmoittamaan että päivystäjää ei löydy eikä kukaan tiedä missä hän on. Satuin olemaan päivystäjän pöydän lähimaastossa ja kävin vilkaisemassa kyseisen oppilaan tuvasta josko se olisi siellä. Ei ollut. Päivystäjän kerroksen vessasta sen sijaan löysin ”harjoitussuunnitelmia valmistelevan aukkisantsarin” vetämästä käteen.

Koitin soittaa päivystäjän puhelimeen, mutta sieltä tuli ilmoitus ettei valitsemaani numeroon saa yhteyttä, akku varmaan loppunut.

Kotiinlähtiessäni toimistoaliupseeri tuli jälleen ilmoittamaan että päivystäjää ei ole vieläkään löytynyt. Ilmoitin asiasta päälikölle joka käski ilmoittaa vartiostoon että meillä on varusmies luvatta poissa ja häntä epäillään myös vartiorikoksesta.

Tiistaina aamu meni melko normaaleissa tunnelmissa. Olin uppoutunut viikko-ohjelman laatimiseen, kun toimiston oveen koputtaa yksi aukkisantsareista.

”Niin?”

”Herra kersantti, toi oppilas Urpola tuli osastolta ja on tervehtynyt ja nyt se tarttisi aseensa asesäilöstä. Voitteko tulla avaamaan oven?”

”No mikäpä siinä”

Avasin asesäilön oven ja räpsäytin valot päälle. Säikähdin ns. ihan saatanasti kun asesäilöstä kaikuu reipashenkin molotus.

”Herra kersantti, komppanian päivystäjä, oppilas Turvo. Minäpä epäilen että tästä päivystäjän puhelimesta on nyt akku mennyt loppumaan!”

Joo, ei siinä mitään, sehän kannattanee laittaa sitten latautumaan.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi